AKI CEDERBERG

Aki Cederberg on Helsinkiläinen kirjailija, muusikko ja elokuvantekijä. Cederbergin suvussa on merimiehiä, pappeja ja lääkäreitä, mistä ehkä juontuu hänen vaellusviettinsä ja monet hänen mielenkiinnon kohteistaan, joiden jäljillä hän on matkustanut laajasti. Cederberg on kirjoittanut kirjan Pyhiinvaellus: Matkalla Intiassa ja Nepalissa (Salakirjat 2013) ja hänen kirjoituksiaan on julkaistu mm. The Fenris Wolf kirja-antologioissa, sekä muissa julkaisuissa ja lehdissä. Hän on ollut osana yhtyeitä joiden kanssa hän on julkaissut levyjä, järjestänyt näyttelyitä ja esiintynyt eri maissa. Hänen osana Halo Manash yhtyettä tekemänsä elokuva Taiwaskivi on julkaistu DVD-kokoelmalla "Back to Human Nature" Njuta Films toimesta. Cederberg on myös osa Radio Wyrd podcastia. Cederbergillä on kulttuurialan tutkinto ja hän työskentelee kirjoittamisen ja elokuvatuotannon parissa. Hän asuu Helsingissä ja harrastaa nyrkkeilyä. 

Tämä sivusto kokoaa yhteen Cederbergin kirjoitukset, matkat sekä meneillään olevat työt.

Aki Cederberg is a writer, musician and filmmaker from Helsinki, Finland. Coming from a hereditary line of seamen, priests and doctors, his disposition and many of his interests and passions can perhaps be derived from these ancestral streaks. Relating to his engagement with various esoteric traditions and realms of knowledge and culture of which he has sought first-hand experience, as well as his interest in sites of mythological or historical significance both ancient and modern, he has travelled extensively. Cederberg has written a book published in finnish language titled Pyhiinvaellus ("Pilgrimage", Salakirjat 2013), as well as contributed to The Fenris Wolf book anthologies and several other publications. He has been part of several musical groups, with whom he has released albums and films, as well as conducted exhibitions and tours both in his homeland and abroad. The film Taiwaskivi, made as part of Halo Manash, was released on the DVD-collection ”Back to Human Nature!” (Njuta Films). Cederberg is also a part of the Radio Wyrd  podcast. He has a Bachelor of Culture and Arts (directing and scriptwriting) and currently works in writing and film production. He lives in Helsinki, and enjoys boxing.

This website functions as a resource on his writings, travels and current works.

 

MEDIA

INTERVIEWS / HAASTATTELUJA

"KOSKETUSETÄISYYDELLE TOTUUDEN KANSSA" Artikkeli Sielunpeili 7/2015 lehdestä - klikkaa tästä linkkiä avataksesi PDF-versio. 

 

Tero Säilän tekemä haastattelu Ääretön-lehdessä. Artikkelin voi lukea suoraan tästä tai lehden sivuilta www.issuu.com/rajatieto


"UUSI TAPA KATSOA MAAILMAA" - ANANDA 2/2013

Aki Cederberg katsoo Intian pelättyjen naga-babojen traditiota suomalaisin silmin ja raottaa verhoja länsimaalaisilta useimmiten suljettuun perinteisen joogan maailmaan.

Shivratri, Khajuraho, Intia 2013. © Justine Murphy Prasad.fi

Shivratri, Khajuraho, Intia 2013. © Justine Murphy Prasad.fi

Teksti: Matti Rautaniemi

Kuvat: Justine Murphy photicphotographic.com / prasad.fi 


Aki Cederberg (s. 1978) on helsinkiläinen kirjailija, joka työskentelee elokuva-alalla. Hän on myös julkaissut musiikkia ja esiintynyt Halo Manash- ja Tuhkankantajat-yhtyeiden kanssa. Viime aikoina musiikki on kuitenkin saanut väistyä kirjoittamisen tieltä. Aikaa vie myös Radio Wyrd -podcast, jonka tekijöihin hän kuuluu.

Tämän vuoden maaliskuussa Salakirjat-kustantamo julkaisi Akin kirjan Pyhiinvaellus – Matkalla Intiassa ja Nepalissa, jossa hän kertoo kohtaamisestaan esoteerisen hindulaisuuden kanssa. Kirjoittamisen oli paitsi henkilökohtainen mieltymys matkakirjallisuuteen, myös kasvava tunne siitä, että matkoilla koetut asiat kannattaisi jakaa suuremman yleisön kanssa.

-Halusin kirjoittaa omalla äänelläni, joka ehkä poikkeaa tyypillisestä idänkävijästä. Alkoi pikku hiljaa tuntua, että minulla saattaisi olla jotain annettavaa ihmisille, joita kiinnostaa sellainen matkailu, johon liittyy jokin syvempi tarkoitus. Että ei pelkästään pidetä hauskaa ja katsella paikkoja, vaan yritetään löytää jotain, vaikkei tiedettäisikään ihan tarkkaan mitä.

 

 

KAIPUU ALKULÄHTEILLE

Pyhiinvaellus on kertomus henkisestä etsinnästä ja samalla johdatus hindulaisuuden ja joogatradition länsimaissa vähemmän tunnettuihin puoliin. Aki kertoo hindulaisuuden kiinnostaneen häntä niin kauan kuin hän muistaa.

-Mielestäni hindulaisuudessa on jotain, mikä on länsimailta lähes täysin kadonnut ja se on aina kiinnostanut minua. Näin siinä katkeamattoman elävän pakanallisen perinteen. Taustalla on myös laajempi kiinnostukseni uskontoon, henkisyyteen, magiaan, hermetiikkaan ja alkemiaan. Ne ovat minulle läheisiä asioita, jota olen tutkinut ja harjoittanut pitkään, ja niiden kautta syntyi myös yhteys perinteiseen joogaan.

Suomessa opetettu jooga ei kuitenkaan vetänyt Akia puoleensa.

-Ihmisillä on eri tarpeita. Teitä on monia ja sellaiselle luonteelle kuin minulla, siinä vaiheessa kun olin nuori, länsimainen jooga ei tarjonnut sitä mitä etsin.

Niinpä Aki lähti Intiaan. Pintaa syvemmän kosketuksen saaminen hindulaisuuteen osoittautui kuitenkin vaikeaksi tehtäväksi. Ensimmäisen matkan jälkeen odottamattomattomat sattumukset puuttuivat peliin.

-Sanotaan että opettaja ilmestyy kun oppilas on valmis. Usein jokin tragedia johtaa meidät olennaisten asioiden äärelle. Olin palannut matkoiltani ja Suomessa minulta katkesi jalka. Samaan aikaan täytin 30 ja olin alamaissa. Tunsin itseni kehoni vangiksi, pieneksi ja rajoittuneeksi. Otin esiin Intiasta hankkimani rudraksha-malan harjoittaakseni japa-meditaatiota. Huomasin, että se oli kuivunut, joten päätin ostaa siihen santelipuuöljyä. Päädyin kauppaan, jossa näin Rampurin kuvan erään lehden kannessa. Luin artikkelin ja kiinnostuin Rampurista. Etsin hänen osoitteensa ja kirjoitin hänelle. Olin samalla suunnitellut matkaa Goalle, ja kuinka ollakkaan, Rampuri sattui asumaan siellä silloin ja kutsui minut luokseen käymään.

-Rudraksha-mala on Shivan oppilaan merkki. Tarinan mukaan Rudraksha on Shivan lahja ihmiskunnalle joka vaeltaa tietämättömyydessä, tyhmyydessä ja kärsimyksessä. Myötätunnoton Shiva liikuttui ihmiskunnan tilasta, ja vuodatti kyyneileitä ja niistä kasvoi rudrakshapuu. Puun siemenet merkitsevät potentiaalisesti kasvavan tietoisuuden ydintä. Oli jotenkin sopivaa että tässä kävi näin.

 

AVAIN JA INITIAATIO

Parantuessaan Aki matkusti Goalle, jossa hän tapasi Rampurin ensimmäisen kerran.

-Ensin tietenkin tutustuin häneen ja haastattelin häntä paljon, kävimme pitkiä keskusteluita. Olin hyvin skeptinen. En ole luonteeltani sellainen, että hyväksyisin jonkun auktoriteetikseni helposti. Monille on vapauttavaa, että opettajalla on kaikki vastaukset, eikä itse tarvitse ottaa vastuuta mistään. Naga-baba-perinteessä vastuuta ei kuitenkaan voi lakaista kenellekään muulle.

Aki vakuuttui kohtaamisesta siinä määrin, että hän vastaanotti ajan myötä Rampurilta initiaation naga-babojen perinteeseen. Sitä edelsi kuitenkin syvyentyminen perinteisen tiedon maailmaan.

-Saamani initiaatio oli lähinnä lahja ja talismaani. Initiaatio merkitsee vain alkua. Se on bindu, piste ja yhtymäkohta oppilaan ja tradition välillä. Se, miten pitkälle sitä vien on itsestäni kiinni. Kumbh Melassa ymmärsin seisovani rajalla kahden maailman välissä. Jos haluaisin ottaa ratkaisevan askeleen ja tulla babaksi, se olisi nyt mahdollista. Se ei kuitenkaan tuntunut ovelta, jonka läpi minun pitäisi kulkea. Lähinnä naga-babojen traditio on minulle ”peili”, jonka kautta voi oppia katsomaan asioita uudella tavalla.

-Täydeksi naga-babaksi tuleminen edellyttää niinsanottua Panch Guru (eli viiden gurun) initiaatiota. Itse olen saanut yhden gurun initiaation, mikä tarkottaa että minulla on pysyvä side Juna Akharan nagojen ”perheeseen”. En ole täysi vieras, kun menen heidän luokseen. Yritän hyödyntää oppimiani asioita jokapäiväisessä elämässäni täällä.

Khajuraho, Intia 2013. © Justine Murphy / Prasad.fi

Khajuraho, Intia 2013. © Justine Murphy / Prasad.fi

YHTEYDEN ETSIMINEN

Initiaatiossa Aki Cederberg sai Rampurilta nimen Adinath Puri sekä mantran, joka loi katkeamattoman siteen heidän välilleen. Rampurin tärkein opetus oli kuitenkin uusi tapa katsoa maailmaa.

-Se liittyy siihen, miten luetaan todellisuutta: luonnon merkkejä ja maailman kirjaa. Ajatus on se, että ei projisoida ideoita, symboleita asioihin, vaan annetaan asioiden itsensä puhua. Esimerkiksi katsoessa jotain kasvia on mahdollista lukea jotain sen kasvin ominaisuuksista vain katsomalla ja huomioimalla. Ideoiden sijaan etsitään merkkejä, jotka näyttävät, mikä jokin asia oikeastaan on.

Menetelmät, joilla naga-babat etsivät yhteyttä todellisuuteen ideoiden takana, tuo länsimaalaiselle mieleen enemmänkin magian kuin sen, mitä täällä on totuttu kutsumaan joogaksi.

-Rituaalit ovat osa elämääni ja tulevat aina olemaan. Jooga tarkoittaa invokaatiota, jonkin kutsumista. Se on yhdistymistä pyhään maailmaan, tai miksi sitä haluaakaan kutsua – korkeampi tietoisuus, pyhä, jumalat – nimityksiin ei kannata kiintyä liikaa, koska ne ovat vain yrityksiä kuvata jotain. Länsimaissa me olemme tottuneet, että asioilla on yksi merkitys. Ei kuitenkaan ole vain yhtä tapaa ymmärtää näitä asioita.

Toisaalta traditio ei kuitenkaan anna valmiita vastauksia eikä kaikkea tarvitse omaksua sellaisenaan.

-En tiedä onko edes olemassa valmiita systeemeitä, joita voisi omaksua sellaisenaan. Tai onko se ainakaan paras vaihtoehto. Yritän lähestyä asiaa niin, että se mitä harjoitan, on orgaanisesti osa sitä mitä itse olen.

 

TAPPELEMALLA VAPAUTEEN

Henkisen yhteyden etsiminen ei myöskään rajoitu Akilla pelkästään perinteisesti joogisiksi ymmärrettyihin harjoitteisiin. Syvä rauha ja yhteys puhtaaseen olemiseen voi löytyä jopa nyrkkeilykehästä.

-Olen nyrkkeillyt vajaat pari vuotta. Siinä on minulle jotain hyvin "henkistä", vaikka sitä ei yleensä ehkä pidetä sellaisena. Kuitenkin se, mitä asiat ovat ulkoisesti ja mitä ne merkitsevät sisäisesti ovat kaksi eri asiaa. Minulle nyrkkeilyssä on kyse pelon, vaikeuksien ja vastarinnan kohtaamisesta, sekä siitä, että tappioiden jälkeen nousee aina uudestaan jaloilleen. Minulle nyrkkeily on lähellä pyhää kokemusta. Jokaisen kerran jälkeen kun tappelen, tunnen olevani pelastettu.

Khajuraho, Intia 2013. © Justine Muprhy / Prasad.fi

Khajuraho, Intia 2013. © Justine Muprhy / Prasad.fi

 

PARADOKSIN HYVÄKSYMINEN

Aki lähestyy joogatraditiota hyvin persoonallisella tavalla, joka pakenee kategorisointeja.

-En kutsu rituaalejani puja-rituaaleiksi koska en ole hindu. En pidä tärkeänä hindulaisuuden ulkoisten merkkien omaksumista. Myöskään gurun kunnioittaminen ei tarkoita, ettei voisi käyttää päätään, päin vastoin. Se vaatii kurinalaisuutta ja älykkyyttä. Rampuri sanoo usein, että ”en opeta sinulle mitään ideoita, uskomuksia enkä symboleita. Sinun ei tarvitse uskoa mitään.”

-Mielestäni on tylsää, kun joku löytää itselleen gurun ja toteaa, että sen elämä oli siinä, ja jäljelle ei jää muuta kuin se yksi juttu. Ihminen on kuitenkin tosi moniulotteinen ja totuus on tosi monihankainen. Asiat eivät ole niin yksinkertaisia.

Toisin kuin monet muut joogit, Aki ei pidä esimerkiksi alkoholia haitallisena harjoitukselleen. Myös naga-babat tekevät joskus perinteisesti ”epäjoogisina” pidettyjä asioita.

-Siellä ei ole mitään sievistelyä. Länsimaissa on tällainen outo pyrkimys puhtauteen. Se on minusta jotenkin tasapainotonta. Kun katsoo joogeja Intiassa, niin eihän niitä kiinnosta sellainen! Kaikki kuuluu Shivalle, päihdyttävien aineiden herralle. Joillekin päihteet sopivat, joillekin eivät. Ei ole yhtäkään asiaa, mikä sopii kaikille.

-Mielestäni paradoksin hyväksyminen elämässä on hyvä juttu. Huomaan aina kaipaavani vastapuolta. Esimerkiksi monien joogaihmisten seurassa toivon usein, että jotain ”rankkaa” tai ”repäisevää” tapahtuisi, joka murtaisi näennäisen harmonian. Sitten taas nyrkkeilijöiden parissa huomaan joskus ajattelevani, että näille tekisi hyvää pieni joogailu. Molemmat puolet ovat kuitenkin osa ihmistä, ja niiden pitääkin olla.

IDEOIDEN TAAKSE

Akin mukaan todellisuus kaikkien henkisten perinteiden takana on yksi ja sama.

-Rampurin mukaan länsimaisen ihmisen tulisi ymmärtää, ettei tarvitse mennä hakemaan pyhää vettä Gangesista, vaan voi etsiä omalla synnyinmaallaan virtaavan pyhän joen. Ei tarvitse lähteä Himalajalle löytääkseen pyhän vuoren, vaan voi mennä Lappiin. Pyhyyden voi löytää omasta maasta ja maailmaan voi luoda elävän suhteen omassa kulttuurissaan.

Sanātana Dharma, eli niinsanottu hindulaisuus heijastaa Akin mukaan ennen kaikkea juuri intialaisille ominaista suhdetta luontoon ja pyhään. Vaikka monet intialaisen perinteen piirteet ovatkin länsimaalaisten tavoittamattomissa, se voi kuitenkin tarjota peilin, joka auttaa näkemään oman kulttuurinsa, elämänsä ja ympäristönsä eri tavalla.

-Metsä ei ole pelkkä kulutushyödyke, eivätkä meret ole pelkkiä kalanlähteitä. Luonto ei ole pelkkää elotonta materiaa, vaan maailma on monin tavoin ihmeellinen ja eloisa paikka. Suhteemme maailmaan määrittää sitä, millainen maailma ympärillämme on ja mielestäni tämä nykyinen ”Nokia-maailma” suorastaan huutaa runollisempaa ymmärrystä olemisesta. Olemme kadottaneet yhteyden johonkin olennaiseen, ihmisinä ja suomalaisina.

Kohtaaminen Rampurin kanssa johdatti Akin takaisin kotimaansa maisemiin. Pyhiinvaelluksen julkaisemisen jälkeen oli aika täydentää kehä. 

 

Shivalingam, Khajuraho. © Justine Murphy / Prasad.fi

Shivalingam, Khajuraho. © Justine Murphy / Prasad.fi

-On tärkeää syventää suhdettaan pyhään ja tehdä runollisia tekoja. Kaiken ei tarvitse olla käytännöllistä ja järkevää, vaan teot voivat olla kauniita ja runollisia.  Siksi matkustimme tyttöystäväni kanssa maaliskuussa Intiaan, Khajurahon muinaisille temppeleille. Saavuimme sinne Shivratrin, Shivan ja Parvatin hääyön aikaan. Siellä vein kirjani paikan suurimman Shivalingan luokse. Halusin antaa kirjani takasin sinne mistä se oli tullut.

 

9 KYSYMYSTÄ

Kuka olen Aki Armas Cederberg, Helsingissä syntynyt kirjalija, muusikko ja elokuvantekijä. Esi-isäni olivat merimiehiä, pappeja ja lääkäreitä, ja tunnen että olen perinyt luonteeni ja monet kiinnostuksen kohteeni heiltä, kuten myös vaellusviettini, meren suonissani.

Perheeni on minulle tärkeä. Toisin kuin jotkut joogit, en ikinä voisi katkaista siteitäni heihin. Veri on vettä sakeampaa.

Asun Helsingissä lähellä merta ja metsää.

Mieliruokani Tuoreet kalaruoat, Belgialainen olut sekä Bourbon-viskit.

Lempiasanani vaihtelevat, mutta tällä hetkellä Vrikasana, Halasana ja Shavasana.

Luen parhaillaan montaa kirjaa samanaikaisesti, tällä hetkellä mm. Sam Sheridan The Fighter's Mind, Daniele Bolelli Create Your Own Religion, Jack Donovan The Way of Men, Christian Rätsch & Claudia Müller-Ebeling The Encyclopedia of Aphrodisiacs.

Joogaan mieluiten Jos puhutaan asanoista tai meditaatiosta, niin aamuisin omassa kodissani tai ulkona. Asanoita olen oppinut tyttöystävältäni, joka on joogaopettaja. En käy joogastudioilla.

Tärkein opettajani on perinteisen joogan alueella Juna Akharan Naga baba Shri Mahant Rampuri Ji. Syvemmällä tasolla opettajani on initiaationi antaja ja ensimmäinen joogi, Dattatreya, joka laulaa: "Ei ole sinua, ei minua, ei ylempää olentoa, ei oppilasta, ei opettajaa. Perimmäisen todellisuuden luonne on itsestään selvä ja yksinkertainen. Olen nektarimainen tieto, muuttumaton ilo; olen kaikkialla, kuten avaruus." (Avadhut Gita)

Mikä tekee minut iloiseksi Iloisuuden tunne liittyy minulla usein johonkin suureen, häilyvään päämäärään, joka ei välttämättä suoranaisesti liity iloisuuden tai onnen tavoitteluun itsessään. Uskon että ihmisen tulee elää sankarillisesti. Mutta loppujen lopuksi minut tekee iloiseksi yksinkertaiset asiat. Auringonnousu, ukkosmyrsky ja kaunis musiikki. Samoilu metsässä, istuminen meren äärellä, nyrkkeily. Ruoka ja viini ystävien seurassa, nauraminen ja hyvä seksi.

 

REVIEWS / ARVOSTELUJA

MATTI RAUTANIEMI:

Osaksi suurta kertomusta – Aki Cederbergin Pyhiinvaellus

26.2.2013

“Ihmisen elämässä perimmäinen totuus tai ylivertainen tieto on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen. Paradoksaalisesti se saattaa silti olla niin ylevä, ankara tai yksinkertainen, että se on vaikea ymmärtää.”

Matkakirjallisuutta parhaimmillaan

Aki Cederbergin Pyhiinvaelluksen (Salakirjat 2013) asetelma vaikuttaa tutulta: nuori mies seuraa sisäisen kaipuunsa ääntä ja lähtee Intiaan. Hän kohtaa monenlaisia seikkailuita, löytää opettajan ja näkee ehkä häivähdyksen suuremmasta totuudesta. Olisi kuitenkin suuri virhe kuitata asia näin lyhyesti. Näennäisten kliseiden taustalla on usein väkeviä totuuksia. Niin tässäkin tapauksessa.

Kirja perustuu vuosien 2005-2010 välillä tehtyihin matkoihin, joista useimmat suuntautuivat Intiaan ja Nepaliin. Mukaan mahtuu myös yksi matka Ruotsiin ja jälkisanat on kirjotettu Pariisissa. Yhtä paljon kuin kuvaus yhden ihmisen etsinnästä, Pyhiinvaellus on kirja syistä, jotka voivat johdattaa ihmistä tällaiselle sisäiselle ja ulkoiselle matkalle. Se on hyvin henkilökohtainen teos, joka samalla murtaa stereotyyppisiä latteuksia ”mystisestä Intiasta” ja ”itämaisesta” henkisyydestä.

Tarina soljuu eteenpäin vastustamattomasti, välittäen voimakasta ajan ja paikan tuntua samalla kun arkiset huomiot ja tapahtumakuvaukset lomittuvat saumattomasti pohdiskeluihin ja selventäviin faktoihin. Tyylillisesti Pyhiinvaellus on siis matkakirjallisuutta parhaimmillaan. Se on lämmin ja viihdyttävä, mutta samalla monitasoinen teos, jonka tärkein anti liittyy siihen, että se muistuttaa joogatradition esoteerisesta puolesta, joka on länsimaissa vielä harmillisen tuntematon.

Kahden pyhiinvaeltajan kohtaaminen

Kirjan ensimmäinen luku kuvaa kirjoittajan seikkaluja Intiassa ja Nepalissa. Vaikutelmat ovat varmasti useimmille Intian-kävijöille tuttuja. Aisteja ylikuormittava yltäkylläisyys, lamauttava kurjuus ja elämän hengästyttävä monimuotoisuus asettavat länsimaalaisen vastatusten omien kulttuuristen ehdollistumiensa ja ennakkoluulojensa kanssa. Matka kulkee temppeleistä strippiklubeille ja travellerihotellien katoilta Varanasin ruumiinpolttoghateille. Pyhä ja profaani, mantrat ja Nokia-tune vuorottelevat ja sekoittuvat toisiinsa.

Uusista kokemuksista huolimatta ulkopuolisuuden tunne kalvaa matkalaista. Hindulaisuus ei ole pelkkä oppijärjestelmä, vaan kokonainen kulttuuri, jolla on lukemattomia muotoja ja jonka juuret ulottuvat historian hämäriin. Yhteydentunne Shivaan, sivullisten jumalaan, kuitenkin muuttaa matkan vähitellen pyhiinvaellukseksi. Cederberg alkaa etsiä yhteyttä elävään, käytännölliseen viisausperinteeseen, josta hän näkee merkkejä ympärillään. Kirjan toisessa luvussa hän kohtaa Goalla Rampurin, naga-baba -perinteen edustajan, joka opastaa häntä syvemmälle Intian esoteeriseen perinteeseen.

Yli 40 vuotta sitten Rampuri teki oman pyhiinvaelluksensa ja lähti 19-vuotiaana nuorukaisena Amerikasta Intiaan etsimään itselleen gurua. Hänestä tuli ensimmäinen naga-babaksi, alastomaksi askeetikoksi, vihitty länsimaalainen, ja siitä asti hän on elänyt hinduaskeetikon elämää. Sittemmin Rampuri on noussut korkeaan asemaan Juna Akharassa, askeetikkojen tärkeimmässä instituutiossa. Rampuri kertoo elämästään ja etsinnästään erinomaisessa omaelämäkerrassaan Autobiography of a Sadhu, joka myös tarjoaa ainutlaatuisen sisäpiirin näkymän intialaisten joogien ja askeetikkojen elämään.

Cederberg ei kirjoita kohtaamisestaan Rampurin ja naga-baba -perinteen kanssa tutkijan tai reportterin roolissa. Hän ei takerru analyyseihin eikä pyri välittämään lukijoilleen systemaattista kuvaa oppimistaan asioista. Pikemminkin hän on itse osa kertomaansa tarinaa:

“Ainoa tapa ymmärtää tai oppia mitään tästä kaikesta oli kuitenkin osallistua ja yrittää imeä itseensä se, minkä kykeni, mikä käytännössä merkitsi dhunilla istumista, tapahtumien seuraamista ja rituaaleihin osallistumista…En halunnut arvottaa näkemääni, annoin yksinkertaisesti kaiken huuhtoutua ylitseni ja odotin, millaisia tiedonjyviä siitä versoisi.”

Niinpä Pyhiinvaellus on parhaimmillaan kertomuksena kirjoittajan omasta etsinnästä. Vaikka asiasisällöstä ei ole pulaa, yksittäisiä faktoja tärkeimpään osaan nousee kertojan rivien väleistä välittyvä henkilökohtainen kokemus kuvattujen tapahtumien merkityksestä.

Villit, väkivaltaiset joogit

Rampurin opetus muistuttaa tuskin lainkaan sitä, mitä länsimaissa kutsutaan ”joogaksi”. Akrobaattisten asanoiden, terveellisten elämäntapojen ja psykofyysisen hyvinvoinnin sijaan hän keskittyy arkisiin askareihin, sekä ”luonnon kirjaan”, maailmaan itseensä kirjoitetun salaisen tiedon lukemiseen. Todellinen tieto ei ole irrallaan elämästä, vaan se on piilotettu aineelliseen todellisuuteen. On vain osattava lukea sen kieltä. Cederberg toteaa, että ”Perinteinen jooga on oikeastaan enemmän sukua eurooppalaiselle magialle ja alkemialle kuin siihen nykyään länsimaissa liitetyille käsitteille.”

Pyhiinvaelluksessa on monia piirteitä, jotka varmasti saavat ainakin tiukkapipoisemmat nykyjoogit pudistelemaan päätään. Kirjassa tuodaan esiin hindulaisuuden vaikeasti hyväksyttäviä piirteitä kaunistelematta ja juodaan viskiä auringon noustessa himalajalla. Latistuneet käsitykset ”mielenrauhasta” ja ”itsensä etsimisestä” saavat kyytiä, kun Cederberg kuvaa naga-babojen edesottamuksia. Nämä joogit eivät ole lempeitä ja rauhaa rakastavia terveyden perikuvia vaan uhkaavia, villejä, pilveä polttavia ja piereskeleviä askeetikkoja, jotka vähät välittävät yhteiskunnan normeista, mutta noudattavat tiukasti oman järjestönsä koodistoa. He ovat sotureita, jotka vartioivat sanatan dharmaa, ikuista totuutta. Menneisyydessä tämä tehtävä tarkoitti hindulaisuuden aseellista puolustamista, ja noiden aikojen muistona naga-babat kantavat yhä miekkoja, kolmikärkiä ja muita aseita.

Naga-babat kokoontuvat muiden hindujen tavoin säännöllisesti Intian merkittävimpään uskonnolliseen juhlaan, Kumbh Melaan, jota vietetään vuorotellen neljässä pyhässä kaupungissa, kussakin 12 vuoden välein. Se on tiettävästi vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut uskonnollinen perinne, jäänne toisesta maailmasta. Kirja huipentuu neljännessä luvussaan kuvaukseen siitä, millaista on, kun kymmenet miljoonat hindut kerääntyvät yhteen kylpeäkseen Gangesin pyhässä vedessä. Cederberg kuvailee tunnelmia naga-babojen leirissä Kumbh Melan aikaan:

”Naga-babat olivat tuhrineet itsensä tuhkalla ja jotkut heistä olivat täysin alasti. Nämä pitkähiuksiset, tulisilmäiset, oudot ja äärimmäiset hahmot kantoivat simpukankuoria ja soittimia, trishuleja, miekkoja ja muita aseita, jotka osoittivat, että he olivat myös sotilaita. Joukko kutsui Shivaa ”AALEKH!” ja ”BOM!” huudoilla ja otti sitten chillumeistaan pitkät charas-henkoset. Piiput paloivat kaiken aikaa, ja huutoja säesti jatkuva yskiminen. Välillä kuului pieru tai röyhtäys, toisinaan joku soitti tai lauloi jotain. Etenkin iltaisin dhunilla istuttiin pääasiassa hiljaisuuden vallitessa, sillä suurin osan paikallaolijoista kökötti silmät puoliummessa ja hymyili itsetyytyväistä hymya kuin olisi vartioinut jotain suurta salaisuutta.”

 

Perinteisen tiedon äärellä

Huolimatta kirjan eksoottisista maisemista Cederbergin pyhiinvaellus johdattaa hänet omien juuriensa luo. ”Näistä asioista kiinnostuneelle länsimaalaiselle on tärkeämpää tutustua omaan itseensä, löytää kotimaansa henget ja jumalolennot, pyhät jokijumalattaret, metsän ja ilman henget. Olennaisinta on löytää oma verensä ja se maa, joka omien jalkojen alla lepää”, toteaa Rampuri hänelle heti ensikohtaamisella. Todellinen tieto ei ole abstraktia tai teoreettista, vaan elimellisesti liitoksissa siihen ympäristöön, jossa ihminen on kasvanut ja jossa hänen juurensa ovat.

Modernin informaatiotulvan keskellä voi olla vaikea ymmärtää ajatusta elävästä viisausperinteestä. Se on tietoa, jota ei löydy kirjoista tai internetistä. Se on suullista perinnettä, joka välittyy henkilökohtaisessa kohtaamisessa ja liittyy konkreettisesti ihmisen suhteeseen kulttuuristen merkitysten, konventioiden ja symbolien takana olevaan todellisuuteen. Ongelma on, että länsimaissa yhteys tällaiseen perinteeseen on pitkälti katkennut, eikä sen olemassaoloa välttämättä edes tunnusteta. Meillä on tuskin lainkaan opettajia, jotka osaisivat lukea ”luonnon kirjaa” ja tuntisivat sen lait. Rampuri kuitenkin toteaa, että intialainen perinne voi tarjota ”peilin”, jonka avulla länsimaalaiset voivat oppia näkemään oman ympäristönsä näkymättömiä puolia.

Esoteerisesta perinteestä tullaan osalliseksi initiaation avulla. Kirjan kolmannessa luvussa Cederberg osallistuu vihkimysrituaaliin, jonka myötä hänestä tulee osa naga-babojen perinnettä. Hän ei kuitenkaan ota täydellistä sannyasi-vihkimystä, joka velvoittaisi häntä elämään askeetikon elämää lopun ikäänsä. Hän saa uuden nimen ja mantran, joka ylläpitää hänen yhteyttään perimyslinjaan. Vihkimys esoteeriseen traditioon ei kuitenkaan ole matkan päätepiste. Se ei merkitse epäilyksen, levottomuuden ja vaikeuksien loppua, vaan aivan uudenlaisia hämmennyksenaiheita. Tärkeään osaan nousee myös ystävien, toisten samalla polulla olevien antama tuki.

Pyhiinvaelluksen teemat eivät liity pelkästään joogaan ja intialaiseen hengellisyyteen, vaan herättävät laajemman kysymyksen syvempien totuuksien ja suurten tarinoiden merkityksestä ihmisen elämässä. Loppua kohden teos laajenee pohdinnaksi siitä, mitkä tekijät jäsentävät kokemustamme maailmasta, antavat sille syvemmän merkityksen – miten voimme olla yhteydessä maailmaan, luontoon, omiin juurimme ja niiden kautta omaan henkiseen perintöömme. Kirjoittajan osalta nämä kysymykset saavat koskettavan ja kouriintuntuvan muodon, kun kesken Kumbh Melan hän hän saa uutisen isänsä kuolemasta. Viimeistään tässä vaiheessa elämän tosiasiat ja intialaisen henkisyyden myyttinen maailma kohtaavat toisensa.

Vastapainoa puhtoiselle nykyjoogalle

Pyhiinvaellus ei anna lukijalle vastauksia. Se ei houkuttele lukijaa samoille poluille kirjoittajan kanssa, vaan pikemminkin jo ensimmäisiltä sivuilta on selvää, että jokaisen ihmisen matka tai sen tekemättä jättäminen on väistämättä hänen omansa. Se on liitoksissa kaikkein henkilökohtaisimpiin toiveisiin, joiden selittäminen julkisesti voi olla paitsi mahdotonta, myös turhaa. Tässä Pyhiinvaellus muistuttaa paljon Rampurin omaelämäkertaa. Rampurin tavoin myös Cederberg onnistuu Pyhiinvaelluksessa kuitenkin välittämään jotain olennaista siitä, mikä voi saada ihmisen lähtemään tällaiselle matkalle, ja mitä sen varrelta saattaa löytyä. Ja vaikkei teoksen tämä ulottuvuus lukijaa koskettaisikaan, jäljelle jää silti maanläheinen, mukaansatempaava ja monin paikoin hauska matkakuvaus aina yhtä ihmeellisestä Intiasta.Pyhiinvaellus pohjautuu Cederbergin englanniksi kirjoittamaan artikkeliin In Search of Magic Mirrors, joka on aiemmin julkaistu The Fenris Wolf -antologiassa. Teoksen suomennoksesta vastaa Ilkka Salmenpohja, joka suoriutuu tehtävästä niin taidokkaasti, ettei kirjaa lukiessa edes ajattele lukevansa suomennosta. Salmenpohja on kirjoittanut teokseen myös alkusanat, joissa hän pohtii pyhiinvaellusten, turismin ja kaikenlaisen sisäisen tutkimusmatkailun merkitystä, mahdollisuuksia ja vaaroja.

Tajusin itse vasta vähän aikaa sitten, että kun kerron ihmisille olevani kiinnostunut joogasta, heidän mielikuvansa aiheesta ovat useimmiten täysin erilaisia kuin omani. Median tehokkaasti vahvistama kuva hymyilevästä, hoikasta ja trikoopukuisesta joogista poikkeaa voimakkaasti niistä mielikuvista, jotka alunperin vetivät minut aiheen äärelle, ja jotka ovat lähempänä Pyhiinvaelluksessa kuvattua maailmaa. Vaikka terveydessä ja hyvinvoinnissa ei olekaan mitään vikaa, minua kiinnostivat joogassa alun perin aivan muut asiat. Siksi Cederbergin kirja tuntuu näennäisessä ”epäjoogimaisuudessaan” raikkaalta tuulahdukselta nykyjoogan ummehtuneen puhtoisuuden keskellä.

 

IMG_0529.JPG

MESIKÄMMEN:

Aki Cederbergin Pyhiinvaellus (Salakirjat 2013) on omakohtainen kertomus pyhiinvaelluksesta Intiaan – ja siinä sivussa vähän muuallekin. Teos ei turhia hienostele, vaan siinä on mukana kaikenlaista mitä länsimainen joogakirjallisuus ja monet Intiaa henkisesti glorifioivat tahot tuppaavat aiheen suhteen olemaan yleisesti mainitsematta. Cederbergin ote aiheeseensa tuo teokseen tiettyä rehellistä maanläheisyyttä, elävyyttä ja autenttisuuttakin.

Kirjoittaja on laittanut itsensä likoon, matkalle, peilaamaan itseään, elämään suurta tarinaa. Kirja on samaan aikaan puhutteleva, koskettava, hauska, traaginen, sankarillinenkin.

Teoksessa on ikiaikaisia teemoja ja elementtejä. Mikäli lukijassa kytee pyhiinvaeltajan kipinä, tämä kirja saattaa ruokkia tuota kipinää reippaasti.

Mesikämmen suosittelee. Pyhiinvaellus on lajissaan hieno teos.

 

DIABOLUS SYLVARUM:

Vuoden sisällä olen saanut tarkastella itämaista hengellisyyttä useasta eri näkökulmasta: niin teoreettisesti kuin käytännönläheisemmin, noille maille itse matkanneiden kertomana. Intiaa ja Nepalia ulkokohtaisemmin ja jollain tapaa kenties idyllisesti tarkastellutta Tero Tähtistä sivusin jo aiemmin. Juuri ilmestynyt Aki Cederbergin kirja Pyhiinvaellus - Matkalla Intiassa ja Nepalissa (Salakirjat)näyttää jo lähes kliseeksi muodostuneesta Intiasta ja sen monista hengellisistä suuntauksista tietyllä lailla maanläheisempiä puolia.

Kuinka tärkeä lopulta siirtymä fyysisessä tilassa on jonkinlaisen henkisen siirtymän kannalta?

"Mitä muuta kuin eksotiikkaa ulkomaalainen voi kuvitella löytävänsä näiltä oudoilta seuduilta?", kysyy kirjoittaja, ja jatkaa: "Tunsin itseni usein ulkopuoliseksi 'pyhissä' paikoissa - luonnonpyhäköissä, temppeleissä ja uskonnollisissa seremonioissa - tai tavatessani niin sanottuja pyhiä miehiä, jotka jakoivat siunauksiaan."

Ulkopuolisuuden tunteen eräänlaisena jatkona Cederberg löytää hindujumaluuksista läheisekseen Shivan, "sivullisten jumalan".

Voi toki kysyä, miksi juuri Intia on ollut jo Hermann Hessestä lähtien länsimaalaisten henkisten kokemuksien etsijöiden (siinä enemmän tai vähemmän onnistuneiden) määränpää, vaikka jonkinlaisen valaistumisen löytymisen täysin vieraasta elämänpiiristä voisi helposti kuvitella olevan varsin epätodennäköistä.

Olennaista on, että Intiassa hengellinen perinne on tähän päivään asti siirtynyt aidosti elävänä ketjuna ja on siten aivan erilainen luonteeltaan verrattuna eurooppalaiseen, museoituun ja siitä heräteltyyn, usein näytelmänomaiseen perinteeseen. Jossain määrin hindulaisuudenkin eräitä piirteitä pyritään usein silottelemaan ja muokkaamaan Intian nykyiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin sopivammiksi, näin on käynyt esimerkiksi värikkään seksuaaliselle kuvastolle.

Katukuvassa näkyvät pyhät askeettimiehet, sadhut eli babat, yhdistyneinä toisinaan hupaisasti, toisinaan irvokkaasti kulutuskulttuurin symboleihin. Baban puhelimessa soikin Nokia Tune ja puja-rituaalin toimittavan papin paidassa on Britney Spears. Kaupallisuudelta on sadhujenkin kohdalla mahdotonta välttyä, nimittäin huijareita, joiden kaavun väri on hieman liian kirkas tai jokin muu hitusen vinossa, löytyy riittämiin. Tästä huolimatta babat herättävät tavallisissa intialaisissa vieläkin jonkinlaista pelonsekaista kiinnostusta.

Vaikka Intiassa hindulaisuus näyttäisi olevan jatkuvasti, kaikkialla läsnä, etenkin Cederbergin tapaan "ulkopuolisena" kosketuspinnan saaminen sekä häkellyttävään arkitodellisuuteen että henkiseen maailmaan voi olla yllättävän vaikeaa.

Hindulainen jumalkäsitys, kuten intialainen elämänmeno ainakin kirjan mukaan muutenkin, tuntuu kaoottisessa soljuvuudessaan huomattavan erilaiselta verrattuna eurooppalaisiin, melko tarkasti lokeroituihin jumaluuksiin, joihin tyypillisesti yhdistetään vain joitakin tiettyjä, melko rajallisiakin piirteitä ja yksi sukupuoli. "Shiva ei piittaa dualismista, sillä hänen näennäiset ristiriitaisuutensa kuvastavat kaiken yhtenäisyyttä."

Kuitenkin useat symbolit, kuten kirjassa toistuvasti esiintyvä ja useiden babojenkin kantama Shivan kolmikärki,  trishul ja varmasti monelle sitä tutumpi Algiz-riimu, sekä monet muut uskonnolliset teemat tuntuisivat olevan varsin yleisinhimillisiä. 

"Toisinaan tuo 'jokin' näyttäytyi lyhyinä mutta vavahduttavina välähdyksinä, jolloin tuntui kuin olisin vahingossa puhkaissut illuusion hunnun ja saapunut kompuroiden kaikkeuden alkulähteille. Ne olivat odottamattomia ilmestyksiä, ekstaattisen, iloisen viisauden hetkiä, joita voisi kai kutsua 'jumalhumalaksi'."

Kirjoittajan tapaama naga-baba, itsekin yhdysvaltalaissyntyinen Rampuri painotti, miten intialainen esoteerinen perinne (ja nimenomaan vastaavan puute Euroopassa) heijastuu länsimaisen ihmisen itsetuntemukseen - Intian fyysiset puitteet eivät hänen mukaansa ole tärkeässä osassa, vaan ajatustapa, miten itsensä ja alkuperänsä sen peilaamina alkaa nähdä.

Vastakkain ovat jälleen itämaisille uskonnollisille ja filosofisille suuntauksille tyypillinen eräänlainen sisäänpäinkääntyneisyys, tässä tapauksessa esoteerisen perinteen siirtyminen opettajalta oppilaalle kaikkea muuta kuin lännen ihanteiden mukaisena, kaikille avoimena tietona. (Toisaalta, voi pohtia, miten näiden eri tiedon tyyppien roolit ihmisille eroavat ja miten kukin välitystapa niitä palvelee.)

Kirja valottaa Intian sekasortoisen arvaamattoman todellisuuden lisäksi paljon nimenomaan esoterian ja naga-babojen maailmaa etenkin, jos välähdykset siitä ovat tulleet lähinnä median kautta. Askeettien elämä on kaukana lootuksenkukista ja kiiltokuvamaisesta new age-estetiikasta ja voi olla hämmentävällä tavalla yllättävänkin väkivaltaista, myös muiden kuin useista dokumenteista tuttujen aghori-babojen kohdalla.

Reilun 170 sivun pituinen kirja on yllättävän, lähestulkoon häiritsevänkin nopealukuinen kokonaisuus, joka tuntui etenkin aluksi melko jutustelevalta, osaksi varmasti Radio Wyrdin ensimmäisestä podcastista tuttujen tapahtumien takia. Matka hindulaisuuden monille vähemmän tuttuihin puoliin on kuitenkin varsin kattava ja avartava ainakin lähinnä teoreettiselta kannalta intialaisiin hengellisiin suuntauksiin tutustuneelle.

 

 

PURPPURARINTEIDEN RATSASTAJA - Kirjoituksia kulttuuririhkamasta ja pop-ilmiöistä

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

 

PYHIINVAELLUS PAKANUUTEEN

Goalla humalluin täysikuusta ja Royal Stag -viskistä ja tanssin valtavan, psykedeelisesti valaistun Shiva-Natarajan patsaan alla Arabianmeren rannalla. Valkoisissa vaatteissa ja verellä merkitty bindu ("piste") kolmantena silmänäni hehkuin pimeydessä kuin Shiva-Nataraja, joka tanssii ylläni ikuista luomisen ja tuhon tanssiaan. Pimeydessä tunsin sisälläni uinuvan alkukantaisen, jumalaisen hulluuden, humalan ja himon. Palvoin kundaliini-käämeen kultaista nahkaa ja liu´uin hopeisena sen pinnalla.

Aki Cederberg - Pyhiinvaellus. Matkalla Intiassa ja Nepalissa (Salakirjat, 2013)

Aki Cederbergin Pyhiinvaellus on matka modernin maailmankuvan tuolle puolen, perimagian ja arkaaisen mystiikan läheisyyteen. Kirjoittaja saa idän reissuillaan kontaktin mytologisessa muinaisuudessa eläviin samaanijoogeihin ja löytää lopulta itsensä Adinath Puri -nimisenä hahmona isosta, ikiaikaisesta tarinasta.

Alati sekularisoituvassa ja modernisoituvassa maailmassa muinainen, elävä perinne on useimmiten pirstoutunut ja erotettu juuristaan lopullisesti, mutta on vielä olemassa paikkoja, joissa ikivanha tiedon ja magian perinne elää.

Cederbergin mainitsemat paikat ovat temppeleitä, luolia, ashrameita ja muita palvontaan ja rituaaleihin tarkoitettuja alueita, joissa joogit, swamit, gurut, aghorit, tantrikot ja noidat vaikuttavat. Tälläisiin kohteisiin Cederberg tutustui vuosina 2005 - 2010 Nepaliin ja Intiaan tekemillään vaelluksilla.

Osallistuin merkillisiin rituaaleihin autioiden luostareiden katolla, mietiskelin tuntemattomien jumalien alttareilla ja koin odottamattomissa paikoissa ja odottomattomilla hetkillä välähdyksiä joistain ihmistä suuremmasta.

Hindulaisuuden laajasta jumalkatraasta Cederberg kokee erityisen läheiseksi Shivan, "ensimmäisen Herran". 

Hän ei ole pelastaja eikä vapahtaja. Voisi miltei sanoa, että Shivaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Shiva edustaa puhdasta tietoisuutta.

Shivan ääretön moninaisuus ilmenee 1008 erilaisen hahmon ja nimen välityksellä. Shiva on androgyynijumala, vuorenhuipulla mietiskelevä, takkutukkainen joogi ja Nataraja, kosminen tanssija. Myös petojen kuningas Pashupati ja "hyväsydäminen herra" Bholenath, "moukkien ja äijänkäppänöiden suojelija". Shivan tunnus on fallos eli lingam.

Shivaan liittyy dionysosmaista, seksuaalista hurmoksellisuutta, mutta usein nämä väkevästi eroottiset ominaisuudet jätetään huomiotta uskovaisten keskuudessa Intiassa. Cederberg ihmetteleekin sitä, että vaikka lingam ja yoni eli vagina ovat hindulaisuuden keskeisiä symboleja ja vaikka Intiasta löytyy tuhansia "pyhää seksiä" ilmentäviä monumentteja ja patsaita, "moderni Intia suhtautuu usein seksiin sievistelevästi ja moralistisesti".

Häveliäs suhtautuminen sukupuolisuuteen on kieltämättä leimallinen piirre intialaiselle yhteiskunnalle, mutta onhan on myös niin, että eiväthän esim. Shiva linga ja yoni ole pelkästään "seksisymboleita", eikä "pyhää seksiä" sisältävä kuvasto välttämättä esitäkään "pyhää seksiä" sinänsä. Seksiakteja kuvaavat veistokset voidaan ymmärtää ei-käsitteellisenä kuvaelmana energioista, jotka eivät ole sen enempää eroottisia kuin ei-eroottisiakaan, vaan elämän syvyyksistä nousevaa, puhdasta voimaa, käärmetulta, jonka palo synnyttää ihmisissä sekä uskonnollisia että seksuaalisia värähtelyjä.

(Intialaisten pidättyväisessä suhtautumisesa seksualisuuteen on muuten se myönteinen piirre, että Intiassa (ja Nepalissa) yleinen pukeutumistyyli ei ole (vielä) samalla tavalla, räikeästi seksuaalisuutta korostava kuin länsimassa, eikä sekstinen tai pornografinen kuvasto hypi silmille joka suunnalta.)

Päihtymisen ja myrkyttymisen tilat sisältyvät olennaisena laadullisuutena Shiva-tietoisuuteen. Erään legendan mukaan Shiva suoritti kerran mystisen joogarituaalin imemällä keuhkoonsa hasiksen savua tuhannen vuoden ajan. Shiva on kannabiksen polttajien suursuojelija ja sadhu babapyhimysten keskuudessa hasista sauhutellaan Shivan nimissä ja Shivan kunniaksi.

Alastomat tai puolialastomat, useimmiten dread lockseiksi hiuksensa kasvattaneet sadhut ovat omaa jumalaansa - Shivaa tai Vishnua - jäljitteleviä, eläviä patsaita, joiden keskuudessa vaalitaan esoteerista, alkemististä perimätietoa. Se siirtyy suullisesti gurulta oppilaalle. Sadhut eivät kuitenkaan ole varsinaisesti "henkisiä opettajia", vaan enemmänkin sivullisia ritualisteja, muinaisista alkukuvista innoitusta saavia mystikoita ja askeetteja. 

Cederberg pitää sadhujen tärkeimpänä yhteiskunnallisena tehtävänä siunausten ja pyhyyden - darshanin - jakamista ihmisille. Babat ovat ikään kuin ikkuna ulos arkitajuisuudesta maagisen tietoisuuteen ja mytologiseen aikaan. Cederbergissä villit ja kiilusilmäiset, siunausten lisäksi myös kirouksia jakelevat maagibabat aiheuttavat sekä ihailua että hämmennystä.

 

Intiassa Aki Cederberg tutustuu amerikkalaissyntyiseen sadhuun Baba Rampuriin (jonka kirjasta Autobiography of a Sadhu on kirjoitettu aikaisemmin tässä blogissa). Rampuri sanoo olevansa "paikallinen kaveri eikä mikään universalisti". Hänen mielestään jumaltietoisuudesta kiinnostuneiden ihmisten pitäisi ensisijaisesti tutustua oman asuinpaikkansa henkiin, jumaliin ja jumalattariin, vesien, kasviston ja ilman valtiaisiin. 

Yli 40 vuotta Intiassa asunut Rampuri on initioitu maan vanhimpaan sadhuyhteisöön, Juna Akharaan. Tähän loosiin kuuluu ihmisiä, "jotka voisivat syödä maksasi" Baba Rampuri kertoo Cederbergille. Monet maagis-hengelliselle kutsumukselleen omistautuneet sadhut ovat rajuja, kesyttämättömiä sieluja, joiden elämäntapa ei noudata vallitsevaa moraalista koodistoa. 

Baba Rampurilla on oppilaita eri puolilla maailmaa. Heistä ainakin kaksi on Baban ohjaamana ottanut sannyasi-vihkimyksen, joka tarkoittaa elinikäistä sitoutumista askeetikon elämään. Cederberg ei ole tehnyt sannyasi-lupauksia, mutta hänetkin on vihitty Baba Rampurin edustaman perimyslinjan yhteyteen.

Cederbergin teoksen kirjoittamisen jälkeen Rampurin tanskalainen oppilas Yogananda Puri on tehnyt irtioton gurustaan ja syyttänyt häntä julkisuudessa oppilaidensa pettämisestä ja ylipäätään vilpillisestä toiminnasta: "Baba Rampuri saarnaa, mutta ei harjoita Dharmaa". Klassinen asetelma siis, kuten on tyypillinen myös sen alkusyy: gurun ja hänen oppilaidensa keskinäisiin raha-asioihin liittyvät epäselvyydet.

Rampuria on arvosteltu myös intialaisten babojen taholta. Häntä on nimitelty Juna Akharan lokaan vetäväksi "bisnesmieheksi" ja syytetty mm. "käännyttämisestä". Rampurihan on viime vuosina tuonut itseään ja Juna Akharaa innokkaasti julkisuuteen, perustanut oman firman ja ollut altis värväämään itselleen seuraajia (joista osalle on arvostelijoiden mukaan annettu vihkimys ilman asiaankuuluvaa valmentautumista). Lisäksi karsastusta on herättänyt se, että sannyasi-vihkimyksestään huolimatta Rampurilla on lapsia kolmen eri naisen kanssa. Nuorin 63-vuotiaan Rampurin lapsista syntyi viime vuonna. 

Rampuri on syvästi maagiseen tietotaitoon perehtynyt mystikko ja merkittävä pakanallisen muinaistiedon vartija, mutta edellä esitetyn perusteella hänessä on ainesta myös parodiseksi guruhahmoksi robertcrumbmaisessa hengessä, eivätkä ihan täysin pidä paikkaansa hänen Pyhiinvaellus-kirjaan kirjatut sanansa: "Me katkaisemme siteet, suvun, kastin, entisen elämän ja tavanomaisen maailman siteet. Leikkaamme ne pois."

Samalla sivulla em. lausunnon kanssa kerrotaan, että Baba Rampuri - kuultuaan että Cederbergin isä on juuri kuollut - hoputtaa Cederbergia lähtemään mahdollisimman nopeasti Suomeen hautajaistouhuihin. Saman ohjeen hän olisi varmasti saanut kristityltä papiltakin (vaikka Raamatussa sanotaankin, "kuolleet haudatkoon kuolleensa"). Kuolemaan ja kuolleisiin suhtautuminen on yksi asia, johon sekä uskontojen ihmiset että uskonnottomat suhtautuvat yleensä yhtä konventionaalisesti. 

Sadhujoogit ovat psykedeelisinä tajunnanräjäyttäjinä ja rajujen rituaalien mestareina aivan toista maata, kuin ihmisille onnellisia olotiloja ja harmonista "henkistä kasvua" kestohymy naamalla kaupittelevat joogagurut. Tästä huolimatta, mitä enemmän sadhujen maailmaan tutustuu, sitä selvemmin näkee sen, kuinka esoteeristen opetusten rinnalla sadhu babojen perimyslinjan kautta siirtyy eteenpäin samantyyppistä kiinnittymistä banaaleihin abstraktioihin, uskomuksiin ja ideaaleihin kuin mitä yleensä kaikissa uskonyhteisöissä esiintyy.

Pyhiinvaellus on vilpittömyydellään vakuuttavaa, rauhallisen joutuisasti juoksevaa tekstiä, jota lukisi pitempäänkin kuin 172 sivua. Suppeudestaan huolimatta kirjanen on runsauden sarvi, sillä siihen on saatu tiivistettyä iso kaistale intialaisen uskonnollisuuden maisemaa ja runaasti omakohtaista tietoa asioista, joista ei ole aikaisemmin suomenkielellä kirjoitettu. Hari bhom!

 

HIPPO TAATILA

ISIPAPPABLUES-ROMAANIN (INTO KUSTANNUS) KIRJOITTAJA, SEKÄ Gurdjieffin merkkiteoksen Tapaamisia Merkittävien Henkilöiden Kanssa (Sammakko Kustannus) KÄÄNTÄJÄ: 

Kirjasi on tehnyt minuun todella suuren vaikutuksen. Olen aina ollut matka- ja pyhiinvaelluskirjallisuuden ystävä aina Hessestä Kerouaciin, joten alustava kiinnostus oli olemassa jo puolitoista (?) vuotta sitten, kun kirjastasi kuulin ensi kerran.

Jos tehdään pikku dippaus astrologian puolelle, niin taannoinen tyttöystäväni luonnehti minua ”perinteiseksi jousimieheksi, joka on nousevan merkkinsä vanki”. Oma suhteeni astrologiaan on ristiriitainen, mutta luonnehdinnassa on paljon totuutta: haaveilen päivittäin matkailusta ja seikkailusta, mutta olen samalla niin auttamattoman rationaalinen ja turvanhakuinen, että oma reissuhistoriani on jäänyt lyhyeksi. Ehkä siksikin nämä kaiken maailman dharmapummit vetoavat niin paljon.

Olisin pitänyt Pyhiinvaelluksesta muutenkin paljon, mutta loppusanat johdattivat teoksen kertaheitolla kaikkien aikojen suosikkieni joukkoon. Miksi? Koska voima, jolla vedit yhtäläisyysmerkkejä muinaisen Suomen metsien ja uhrilehtojen ja Intian shamanistisen perinteen välillä oli uskomattoman väkevä. Se antoi kouriintuntuvan esimerkin elävästä magian ja spiritualismin perinteestä, joka yhä edelleen elää ja hengittää internetistä, iPodeista ja merkantilismista huolimatta.

Samoin teoksessasi oli ”bolellimainen” vivahde, jossa otit maailman vastaan sellaisena kuin maailma on siitä katkeroitumatta ja osoitit omilla teoillasi, kuinka todellinen initiaatio on jotain muuta kuin sähköpostin vastaanottamista gurulta ja New Age -messuja kaksi kertaa vuodessa. Se on itsensä alttiiksi pistämistä, mukavuusalueeltaan luopumista ja omien uskomusten, oman maailmankäsityksen testaamista tulella.

Kadotetuille Sieluille-Blogi: Huomioita Aki Cederbergin kirjasta Pyhiinvaellus

Joulukuu 27, 2015

Sain tyttöystävältäni joululahjaksi Aki Cederbergin kirjan Pyhiinvaellus — Matkalla Intiassa ja Nepalissa (Salakirjat, 2013). Tapaninpäivänä nukuin pitkään ja keskityin sitten ahmimaan sen säälimättömästi kannesta kanteen. Kirjasta on kirjoitettu useampikin arvio, joista esim. Matti Rautaniemen on varsin hyvä. Mainitsen tässä pari seikkaa, jotka itseäni koskettivat.

Cederberg on vetävä tarinankertoja. Sen verran vilkaisin hänen englanninkielisiä kirjoituksiaan, jotta varmistuin, ettei tämä ole vain erinomaisen kääntäjän ansiota. Kirjan tunnelma on innostava ja sitä on vaikea jättää kesken.

Pidin erityisesti siitä, että Cederberg maalaili ulkoisia ja sisäisiä maisemia kautta kirjan eikä tarjoillut älylle liikaa opinkappaleita. Tässä opuksessa ei etsitä niinkään älyllistä tietoa ja irrallisia faktoja, vaan kokonaisvaltaista muuntumista, orgaanista kasvua, jota mieli ei välttämättä edes pysty artikuloimaan.

Kauttaaltaan kirjasta henkii halu päästä ilmiasujen taakse ilmiasua kuitenkaan väheksymättä — tarve osallistua kokonaisuutta kadottamatta. Cederbergillä tuntuu olevan vahva tarve ja pyrkimys löytää yhteys: yhteys kattavampaan itseen, yhteys omaan perinteeseen — vaikka sitten maailman toisella laidalla vielä elossa olevaa vierasta perinnettä vasten peilaamalla. Kerronta tihkuu ikiaikaista myyttiä sankarista, joka haluaa sitoutua johonkin itseään suurempaan tehdäkseen elämästään merkityksellistä, itsessään piilevästä potentiaalista konkreettista.

Ymmärrän hyvin Cederbergin riemun kun hän vaikeuksien kautta löytää etsimänsä, pääsee osaksi elävää perinnettä ja oppii lukemaan maailmaa sen kautta. Intialaiseen sadhu-perinteeseen lienee vaikea päästä sisään, mutta suomalaiseen, suomalais-ugrilaiseen, uralilaiseen tai pohjoismaiseen perinteeseen ei oikein ole edes polkua. Ongelmana on nimenomaan perinteiden katkeaminen ja fragmentaarisuus, joista Cederberg puhuu — se että meillä on vain sekalainen kasa jäänteitä (nekin pitkälti kristinuskon muuntelemia) eikä yhä elävää, vuosituhantista perinnettä. Monia yrityksiä on tehty, monenlaisilla menetelmillä, mutta kriittistä massaa ei välttämättä ole vielä ylitetty, jotta voitaisiin sanoa perinteiden syntyneen uudelleen tai vironneen. Perinteeseen juurtuneet väkevät sivulliset ovat kuitenkin kelpo siemen, josta saattaa vielä itää jotain elinvoimaista.

Kannattaa lähteä metsään. Puut kasvavat siellä!

 

Kulmakivi-blogi: Pyhiinvaellus - Matkalla Intiassa ja Nepalissa

29.2.2016

 

Aki Cederbergin vuonna 2013 julkaistu kirja "Pyhiinvaellus - Matka Intiassa ja Nepalissa" kertoo nimensä mukaisesti hänen matkoistaan Intiaan ja Nepaliin. Yleisellä tasolla kirja kuuluu matkailukirjallisuuden kategoriaan, mutta kertomus on samalla myös klassinen tarina pyhiinvaelluksesta modernissa viitekehyksessä. Cederberg päätyy matkallaan sattumien kautta initioiduksi ikiaikaisen esoteerisen hindulaisuuden naga-baba-tradition jäseneksi.

Tämänkaltainen matkakertomus voi kuvauksen perusteella vaikuttaa stereotyyppiseltä länsimaisen ihmisen tutustumismatkalta vieraaseen, eksoottiseen kulttuuriin. Etenkin Intia on ollut kliseinen henkisyyden etsinnän kohdemaa. Cederbergin matkan motiivina on kuitenkin pyrintö löytää pyhiinvaeltajien tapaan jotain sisäistä ja kadotettua. Kertomus tasapainoilee kiehtovasti kahden polaarisen vastakohdan välillä; toisaalta paljastuu, että erilaiset gurut hyödyntävät länsimaisten turistien kaipuuta, ja toisaalta idässä elää edelleen aidosti katkeamaton, henkinen traditio. Länsimaisina ja skandinaavisina ihmisinä olemme selvästi kadottaneet oman ominaisen yhteytemme luontoon, omaan kulttuuriimme ja itseemme. Toisaalta joudumme hakemaan katkeamatonta yhteyttä muualta, omalle kulttuurillemme vierailta traditioilta. Tarinan edetessä lukija joutuukin pohtimaan muutoksen ja muuttumattomuuden suhdetta toisiinsa.

Cederberg hahmottaa etsintänsä viisaasti niin, ettei hän yritä liiaksi rationalisoida ja analysoida matkaansa. Hän on ennemmin kokija ja initiaation vastaanottaja, joka aidosti kokee matkalla kohtaamansa tuntemukset. Samalla hän myöntää, ettei hänellä voi olla samanlaisia valmiuksia ymmärtää itselle vierasta kulttuuria, kuin mitä kyseisessä kulttuuripiirissä kasvaneilla on. Näkökulma on siis metodologisesti samaistettavissa mystikkojen koulukuntaan[1].

Matkakertomus on vakava, mutta myös humoristinen. Intialainen kulttuuri näyttäytyy länsimaisin silmin makaaberilta, sattumanvaraiselta elämän ja kuoleman leikiltä. Yhteiskunta on säilyttänyt mutkattoman suhtautumisen elämän ja kuoleman realiteetteihin, mutta samalla kaikki tuntuu olevan hallitsemattomassa sattumanvaraisessa prosessissa. Pyhän kokeminen on toisaalta arkista [sic], mutta samalla arjen turvaverkot ovat ohuet. Länsimaisittain itsestään selvä elämän absoluuttinen arvo joutuu kyseenalaiseksi. Kastit, kohtalo ja karma tuntuvat selittävän turhankin yksikoikoisesti käytännön elämän kipupisteet: koska asiat ovat kuin ovat, ei niitä tarvitse tai voi muuttaa.


Itseäni kirjassa kiinnostaa erityisesti Shivan merkistystasojen avaaminen [2]. Shiva edustaa paradoksaalista, armollisella tavalla kaiken sisällyttävää jumaluuden aspektia. Kaikenlaista tapahtuu, mutta mikään ei ole vierasta. On siis otettava stoalaisen tyynesti vastaan kaikki, mitä on tuleva. Shiva edustaa kristilliselle tuomitsevuudelle ja kaikkeen yksityiskohtaisen tarkasti kantaa ottavalle mentaliteetille toisenlaista näkökulmaa. Shiva luo ja tuhoaa kaiken tyynen ymmärtävyden ihanteen alaisuudessa. Tämä muotoja muokkaava aspekti tulisi kuitenkin esittämäni passiivisen ilmennyksen kritiikki huomioiden ottaa käytäntöön aktiivisesta näkökulmasta käsin, eikä pelkästään passiivisesti ja ainoastaan havainnoivassa merkityksessä.  

Ihmeiden, sattuman ja merkityksen etsinnän suhdetta ilmentää loistavasti kohta, jossa kirjailija huomaa yhteyden käteensä jo aiemmin tatuoidun Elhaz-riimun ja naga-babojen parissa esiintyvän Shivan kolmikärjen välillä. Tämänkaltaiset tapahtumat eivät tietenkään ole yleisesti ottaen merkityksellisiä, mutta esoteerisen etsinnän ja pyhiinvaelluksen kontekstin kannalta havainto on subjektiivisesti äärimmäisen merkityksellinen. Tämänkaltaisten havaintojen yleistäminen objektiivisessa mielessä olisi tietysti virhe, mutta sisäisten merkitysjärjestelmien jäsentämisessä symbolien korrespondenssien sulauttaminen on oleellista. Mikäli etsijä ei kykene sulauttamaan merkityksellisiä elementtejä toisiinsa, joutuu hän repivään prosessiin, jossa siltojen ja sulauttamisen luomisen sijaan tehdään irtileikkauksia ja siltojen polttoja. Tämänkaltainen repivä evoluutio muistuttaa eksoteeristen oppijärjestelmien esittämää uskoontulon mallia, jossa on oleellista korvata lähes kaikki vanha uudella systeemillä. 

Cederbergin tarinassa on paljon huumoria ja kummallisia paradokseja. Lukijalle välittyy kuitenkin samalla, että kyse on vakavasta prosessista. Tämänkaltaisella matkalla etsijä joutuu väistämättä pohtimaanjossain kohtaa sitä, missä määrin matka on vastannut asetettuihin kysymyksiin? Onko matka ollut sen arvoinen? Kirjoittajan kokemat menetykset ikäänkuin alleviivaavat vastauksen vaikeutta matkan loputtua. Näin tuleekin selväksi, ettei todellinen pyhiinvaellus ole mikään lyhyt suorite elämänvarrella, vaan etsijän roolissa vaeltajan koko elämä on pyhiinvaellus.

Kirjailijan matka onkin oikeastaan vain lähtökohta matkaajan tulevalle elämäntehtävälle etsiä oma merkityksellinen traditio omista katkenneista juurista käsin. Lännestä lähtöisin oleva baba-Rampuri mainitsee suomalaisen kriisin symboliksi Gallen-Kallelan Pakanuus ja kristinusko-teoksen [3]. Cederberg jatkaa Rampurin havaintoa:

"Gallen-Kallelan maalaus kertoo suorasukaisesti siitä tyhjyydestä ja juurettomuudesta, joka piilee monien aikamme ongelmien takana. Olemme kadottaneet jotain olennaista suhteessamme luontoon ja ennenkaikkea itseemme... ...Ihminen tarvitsee epäilemättä jumaliaan ja henkilökohtaista pyhän kokemusta. Se, miten tuo jumalyhteys herätetään, on vakava ja kiistelty kysymys. Emme voi palata menneeseen, ja siksi on hyödytöntä nostalgisoida eilispäivää. Tärkeintä on jotenkin löytää ajatus eilispäivän käytäntöjen takana ja sytyttää tuli uudelleen. Ihminen voi kulkea vain eteenpäin."

Akseli Gallen-Kallela, Pakanuus ja kristinusko, 1899. 

Lukijan käsiteltäväksi jää kysymys siitä, miten suomalaisten oman henkisen tradition katkeamiseen pitäisi suhtautua [4]. Mielestäni on selvää, että jos yksilö on kasvanut pitkälti kristillisen symboliikan piirissä, voi olla turhaa muuttaa henkilön merkitysjärjestelmää kokonaan toiseksi. Järjestelmän vaihtaminen toiseksi voi tietysti olla perusteltua, mikäli omaksuttu järjestelmä on tuottanut negatiivista painolastia tai jäänyt muuten pinnalliseksi.

Eettisesti ajatellen historiassa kaikki vallitsevat ideologiat ovat myös pyrkineet levittämään itseään, joten kristillisen uskon omaksuminen suhteessa skandinaaviseen alkuperäisuskoon ei ole mitenkään poikkeuksellista. Viikinkien väkivaltaiset valloitusretket ovat kristittyjen miekkalähetyksiin rinnastettavaa toimintaa. Näiden seikkojen ymmärtäminen ei kuitenkaan ole yhtä kuin vallitsevien asiantilojen hyväksyminen.

Vaikka kirja kertoo pääosin Cederbergin matkoista idässä, on mielestäni kirjassa kuitenkin pohjimmiltaan kyse länsimaisen elämäntavan kriisistä. Vasta viimeaikoina on havahduttu siihen, että vanha suomalainen traditio on korvattu kristillisellä, ja tämä on edelleen korvautumassa sekulaarilla, uudella ateistishumanistisella maailmankatsomuksella. Tämän murroksen myötä on herännyt kysymys siitä, mistä suomalaisessa elämänymmärryksessä on oikeastaan kyse?

 

Cederbergin pyhiinvaellus jatkuu. Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa tutkaillen siinä omaa sisäistä maailmaansa kulkien sekä Suomessa että laajemmalti Euroopassa.

______________

[1] Mystikko kokee asiat suoraan, sanoittamatta. Okkultisti pyrkii todistamaan asiat sanoittamalla ja tukeutumalla aiemmin esitettyyn.
[2] Katso tekstini Shiva Nāṭarāja. Cederberg Shivasta: "Jumaluutena Shiva voi olla vaikeasti hahmoitettava. Shiva käsitetään usein *puhtaana tietoisuutena*. Kun Shiva katsoo peiliin, hän näkee Shaktin, eli energian tai aineen. Vain heidän liitostaan, jumalan ja jumalattaren yhtymisestä, kosmos voi syntyä ja tulla tietoiseksi itsestään."
[3] Tekstistäni Myyttinen menneisyys: "Itselleni aiemmin tuntematon Gallen-Kallelan Pakanuus ja kristinusko-niminen freskon luonnos on symbolisesti mielenkiintoinen. Teoksen miljöö ja teema ovat samankaltaiset kuin Väinämöisen lähdössä. Teoksesta huokuu melankolia suomalaisten oman uskon ja maailmankatsomuksen korvautumisesta valloittajan uskonnolla. Teoksen symboliikka on yksinkertainen ja selkeä. Suomen uskoa edustavat luonnon elementit: nuotiossa palava tuli, katkaistu mänty ja mäntyyn nojaava kantele. Kristinuskoa edustaa miesvoimin rakenteilla olevan kivinen kirkko, katkaistut puut ja risti. Nuotiosta nouseva savuvana yhdistää maassa olevan tulen taivaalla olevaan auringonlaskuun. Maata ja taivasta yhdistävä siniharmaa vana voi olla henkeä symboloivaa savua, tai tulen sammuttavaa vettä. Tuli ja vesi ovat yhteen kietoutuvia elementtejä, joten tässäkin toteutuu aksiooma "se mikä on ylhäällä, on kuin se mikä on alhaalla"." Viittaukset poistettu.
[4] Lukusuosituksena aiheeseen liityvä tuore artikkeli: Viisaus löytyy lintujen puheesta.

 

I have been and still am a seeker, but I have ceased to question stars and books; I have begun to listen to the teaching my blood whispers to me.
H.H.
Olen ollut ja olen edelleen etsijä, mutta olen lakannut kysymästä tähdiltä ja kirjoilta; olen alkanut kuunnella opetusta, jota vereni minulle kuiskii.