Järkälemäinen matkakirja muinaisiin pyhättöihin on korkeuksiin kurottava palopuhe hengen voimasta.
A.W. Yrjänä
27.2.
Tietokirja
Aki Cederberg: Pyhä Eurooppa. Basam Books. 470 s.
HELSINKILÄISTAUSTAINEN muusikko, kirjailija ja elokuvantekijä Aki Cederberg tutkii raja-alueita: kulttuureita, jotka meluisa ja shoppaileva aikakausi luuli jättäneensä taakseen.
Kirjoittajan mielessä omaksi tappiokseen.
Cederbegin esikoiskirja Journeys in the Kali Yuga (2017) on kuvaus kiihkeän ja uteliaan ulkopuolisen matkasta Intian hurjien ja arvaamattomien kerjäläisjoogien Baba Nagojen maailmaan. Se on reportaasimainen, vauhdikas ja roisi. Teos sai positiivisen vastaanoton kansainvälisesti. Arvostettu brittiläinen säveltäjä ja kirjailija Joscelyn Godwin nimitti sitä arviossaan tulevaksi klassikoksi.
Uusi teos on tyyliltään toisenlainen, vaikka tälläkin kertaa matkataan hurjasti ja välillä melankolisesti.
Pyhä Eurooppa on järkälemäinen matkakirja. Siinä kerrotaan tekijän vaelluksista Euroopan vanhoissa pakanallisissa pyhätöissä, kuten lehdoissa ja vuorilla, temppeleissä, salaisissa puutarhoissa, taiteen ja magian palatseissa. Se on kirjan pintataso.
Pyhä Eurooppa nimittäin ottaa monta roolia. Matkakirjan lisäksi se on kasvutarina, etsijän tarina, julistusta, modernin ajan rankkaa kritiikkiä, harvinaisen tiedon tietokirja, palopuhe hengen voimasta. Se on kutsu katsella maailmaa täysin toisesta näkökulmasta. Siinä on Gallen-Kallelaa ja Olavi Paavolaista. Epäajanmukaista, hyvässä ja pahassa.
Komeana ja isona kirjana se on myös taikaesine. Talismaani kullattuine aurinkosymboleineen.
CEDERBERG, hänen puolisonsa ja ystävänsä vaeltavat levottomina. He seisovat tuulisilla vuorenhuipuilla, ryömivät pimeissä luolissa, nostavat juomauhreja murtuneissa linnoissa. He lausuvat voimaloitsuja pyhien tammien juurilla.
Lukija laskeutuu mukana vihkimyksen kaivoon Portugalin Sintrassa, kiipeää Graalin maljan jäljissä helteisen Montségurin linnaan ja rikkoo Astuvansalmen uhripaikan rauhaa vahingossa, koska kävelee pyhien uhrikivien ylitse.
Kirjailija etsii katkenneiden perinteiden juuria tapaamalla toisia kaltaisiaan. Keskustelemalla, väittelemällä, kokemalla itse.
Ajoittain Cederberg kääntyy puhuttelemaan esseillä, joissa avataan vastaan tulevien oppijärjestelmien taustoja. Tai niissä kerrataan vähemmän tunnettuja historian solmukohtia. Sitten suunnataan myrkyllisiä mulkaisuja valtakulttuuriin, joka näyttäytyy tyhjänpäiväisenä, ja pohjimmiltaan elämää halveksuvana.
KERRONTA HERÄTTÄÄ ristiriitaisia mietteitä. Ne eivät johdu kirjasta itsestään, vaan siitä, millaista tekstiä olemme tottuneet viime vuosikymmeninä lukemaan.
Kirjoitustyyli on kyllä hyvin tietoinen. Se on kuin viimeisen päälle räätälinpukuun sonnustautunut, kohtelias gentlemanni hopeapäisine keppeineen lausumassa helkavirttä kauppakeskuksen ämpärijonossa.
Ainaiseen irvailevaan camp-ilmeeseen tottuneelle julistus, näyt ja loitsut – ilman ironian häivää – ovat taatusti hämmentäviä. Kirja on suorastaan ironisen ailahtelun antiteesi.
Pyhä Eurooppa tutkii röyhkeästi vilpittömyyttä. Se hylkää temppuilun ja kurkottaa kohti pyhää, pyhyyden kokemusta. Se on oudon virkistävää. Se sysää mielen liikkeelle. Eikä aina sellaisiin paikkoihin, joihin halusi mennä.
Kun kutsutaan valon voimia kädet korkeuksiin kohotettuina, niin flirttaillaan myös pimeyden kuilujen kanssa.
KIRJOITTAJA TIEDOSTAA ja analysoi aiheensa ongelmaa. Hänen rakastamiensa skandinaavisten, germaanisten ja itämerensuomalaisten kansojen symbolit ja tarinat on aikapäiviä sitten omittu aggressiiviseen, jyrkän nationalistiseen käyttöön.
Jos Saksassa puhuu ikivanhasta riimukirjoituksesta tai puiden mystiikasta, se tuo oitis mieleen natsit. Jos Ruotsissa puhuu viikinkijumalista, aihe yhdistyy äärioikeistoon. Monet liikkeet ovat käyttäneet myyttien symboliikkaa propagandassaan juuri sen vuoksi, että se toimii. Symboleissa on tiedostamatonta voimaa.
Cederberg sanoutuu irti nykynationalismeista sekä vieroksuu new age -liikettä ja uuspakanakultteja. Monikulttuurisuus on hänelle lipevä termi. Sillä peitellään eurooppalaisia ongelmia.
MINUSTA SE ON LIIAN yksinkertaistavaa. Sota tai absoluuttinen köyhyys eivät ole esteettisiä kysymyksiä. Kansainvaellusten takana on monesti eurooppalainen vallanhalu ja materialismi. Ja niitä kirja kritisoi. Sekä Pyhän Euroopan voima että ongelma nousevat samasta lähteestä.
Pyhä Eurooppa ei ole vain kirja. Se ei ole kulttuurista juttelua. Se on väkevä loitsu, joka tahtoo hoitaa sairastavaa maailmaa.
Cederberg haluaa riistää symbolit takaisin niiden väärinkäyttäjiltä. Hän haluaa käyttää perinteitä, riimuja ja ääneen lausuttua runoa alkuperäisissä merkityksissään. Eli antamaan voimaa. Yhdistämään ihmisiä toisiinsa, luonnon mahtiin ja elävään maailmaan.
Hän kokee, että kansat ovat luonnollisia ihmisten yhteenliittymiä kaukana politiikan ja maantieteen takana. Ne ovat juuriensa ja perintönsä eteenpäin viejiä. Juuriltaan syöstyt ihmiset ilman aikojen perintöä ovat avuttomia vastaamaan villinä mellastavien markkinavoimien ja luonnon tuhoamisen synnyttämiin mielipuolisiin haasteisiin.
TEKIJÄ on epämuodikkaan ajatuksen äärellä: ihmisten olisi herätettävä itsessään pelkän aineen sijaan henki, ja sen myötä löydettävä voimansa muuttaa asioiden tilaa. Cederberg näkee sivilisaation matkaavan vauhdilla kohti erämaata. Hän tarjoaa omakohtaista ja jaettua elämystä ihmisen vastuusta, luonnon pyhyydestä ja elämän syvästä merkityksellisyydestä.
Kyllä, Pyhä Eurooppa on merkillinen kirja. Epäajanmukainen, vahva, ujostelematon. Se juhlii henkistä ja hengellistä perintöä aineellisten saavutusten sijaan.
Mehän olemme oppineet melkein häpeämään Eurooppa kolonialismin raunioitten, sotien, tuhoideologioiden ja ympäristön hävittämisen vuoksi.
Cederberg ei häpeä. Hän tahtoo Euroopan hyvien henkien nousevan. Ajatus vaikuttaa romanttiselta, mutta se on juuri sitä toisin katsomista.
Kirjoittaja on muusikko ja kirjailija.
ILKKA POHJALAINEN
Kolumni: Syntisten pöytä ja Pyhä Eurooppa
Eräs kuluvan viihdekevään pakotettuja kohuja lienee laulaja Erika Vikmanin kappale Syntisten pöytä ja siihen liittyvä musiikkivideo.
Laulu itsessään on menevää jumputusta, joka sopii autolla ajamisen taustalle. Kompuroivampia ovat videon taiteelliset ratkaisut ja ennen kaikkea väsynyt shokkiarvo, jota sen ylöspanolla on tavoiteltu.
Aikamme historiattomille viihdeartisteille ja muulle kulttuuriporukalle tuntuu kerta toisensa jälkeen tulevan yllätyksenä, ettei kristillisestä kuvastosta otettujen ikonisten asetelmien rakenteita purkava uudelleen tulkinta ole enää vähäisessäkään määrin kiinnostavaa.
Viimeinen ehtoollinen berliiniläiskabareen väreissä, jossa tytöt halailevat tyttöjä ja niin edelleen on jo nähty. Jotain uutta ja oikeasti rohkeaa olisi syytä nopeasti keksiä. Eihän Suomessa vuonna 2021 ole turvallisempaa ja laimeampaa tapaa hakea provokaatiota, kuin revitellä esimerkiksi kodilla, uskonnolla ja isänmaalla.
Jos joku nuoren tai edes keski-ikäisen luovan luokkamme edustajista aidosti haluaisi ravistella vallitsevaa hegemoniaa, painella hieman kulttuurimme kipupisteitä ja mätäpaiseita sekä asettaa itsensä todella alttiiksi niille seurauksille, joita syntisten pöydässä esiintyminen tämän päivän identiteettipoliittisen kultin, cancel-saarnaajien ja woke-apostolien yhteiskunnassa voi yksilölle tuottaa, hän päätyisi tyystin toisenlaisiin ratkaisuihin.
Ehkä hän kutsuisi syntisten pöytäänsä oppositiopoliitikon ja entisen sisäministerin, jota vastaan tehtaillaan liukuhihnalla poliisitutkintoja siitä hyvästä, että hän on siteerannut kirjaa, jonka edustamalle arvomaailmalle, moraalille ja eetokselle koko länsimainen sivistys ja kaikki sen saavutukset perustuvat.
Tai ehkä kutsun saisi kuka tahansa nykymenoa ihmettelevä tavallinen suomalainen, jonka varalle näytetään valmistauduttavan vieraan sotilasliiton toimittamilla raporteilla. Ja näitähän riittää, tietäjät tietää. Keinoja pitää tsuhna kurissa.
Haasteellista tällaisissa valinnoissa tietenkin olisi se, että ne vaativat paljon enemmän kuin omien subjektiivisuuden tunteiden vallassa piehtarointi.
Tapio Rautavaara lauloi siitä, kuinka miehet olivat ennen rautaa ja nykyään puuta. Niin olivat naisetkin rautaa. Ennen. Nykyään puiset miehet ja heikot naiset laulavat turvatilojen suojista muka-rajuista jutuista.
Historiattomuuden vastakohta on historiallinen ymmärrys ja ymmärrys luo toivoa. Sitä kansakunnan korona-ankeuteen tuo Aki Cederbergin kirja Pyhä Eurooppa, joka keikkuu Etelä-Suomessa kirjastojen varauslistojen kärjessä. Siitä on juuri ilmestynyt myös toinen painos.
Suurteoksessaan Cederberg etsii, kuin Waltarin ja Paavolaisen jalanjälkiä seuraten, eurooppalaista identiteettiä ja kestävää henkisyyttä vierailemalla maanosamme eri aikakausien pyhillä paikoilla.
Se on juuri oikeaa sanomaa tähän aikaan.
Harri V. Hietikko
Hallintotieteiden tohtori ja kirjailija
TURUN SANOMAT
Aki Cederbergin uutuus on etsijän matka esikristilliseen Eurooppaan
Aki Cederberg: Pyhä Eurooppa
Basam Books 2020
Viime vuosina matkaesseiden suosio on ollut kasvussa. Erityisesti jonkin aiheen – ei niinkään kohdemaan tai -kaupungin – ympärille rakennetut teokset ovat saaneet näkyvyyttä ja ovat ilmeisesti myös äänikirjoina suosittuja. Tuoreimpina tapauksina mainittakoon Ville-Juhani Sutisen erinomainen Arktis – Likaista lunta (Like 2021) sekä Aki Cederbergin kiehtova Pyhä Eurooppa.
Cederbergin näkökulma on varsin erilainen kuin historiallista kokemusta etsivän Sutisen. Hän tavoittelee pyhän löytämistä Euroopan uinuvien temppeleiden, okkultistihahmojen ja rituaalitulten keskeltä. Hän etsii Euroopasta salattua muinaistietoa, yhteyttä ja syklistä maailmankuvaa, vastapareja ulkoisesta maailmasta sisäisille maamerkeille.
Päällisin puolin kyse on eurooppalaisen romanttisen matkakirjallisuuden traditiosta. Goethen Italian matka, Sternen Sentimentaalinen matka tai Mary Shelleyn matkapäiväkirjat tulevat mieleen.
Tähtäin on matkan syvässä päädyssä, paluussa jonnekin, jonka halutaan nähdä olevan lähtöpiste.
Cederbergille pakanuus tarkoittaa pitkää yhteyttä niin esivanhempiin, luontoon kuin korostuneeseen tietoisuuteen kuolevaisuudesta ja siksi hän kiertää leimallisesti kristillisiä tai ateistisia maita etsiessään paikkoja, jotka tuovat tietoa muinaisemmasta. Alkemia on hänelle henkisen jalostumisen prosessi, ihmiselämän muuttaminen korkeammaksi ja erikoislaatuisemmaksi. Näillä eväin hän kiertää Euroopan ja palaa Suomeen viettämään kekrijuhlaa.
Kirjailijan mukaan esimodernin ihmisen kuvakieli on katoamassa; auringonpyörät, vanhat hakaristit ja muut vastakohtaisten voimien vuorovaikutuksesta puhuvat merkit alentuvat koristeiksi tai ne varustetaan politiikalla. Voidaan toisaalta kysyä emmekö me juuri elä tällä hetkellä sinettimagiikan aikakautta. Logot ja symbolit toistuvat toistuvat kaikessa ja niitä kannetaan tietoisuuden, vaurauden ja aikaan kiinnittymisen merkkeinä. Hitusen Pyhässä Euroopassa vaivaa sama mikä kaikessa esoteerisessa materiaalissa: visualismi ja esiintyminen. Arkaainen uskonnollinen filosofia ei ole modernin ihmisen käsitettävissä siten kuten se on joko sanallisena tai matemaattis-loogisena ajatteluna meille opetettu. Esoteerisessa ja muinaiseurooppalaisessa perinteessä haetaan yhteyttä yli kirjoitetun ajan, jolloin asiat välittyvät muilla keinoin.
Siksi pakanallisen maailman ymmärtäminen vaatii kehään asettautumista, heittäytymistä, eikä rationaalista päättelyä tai keskustelun kautta asian ymmärtämistä.
Usein se toteutuu jonkinlaisen taidekokemuksen, asioiden visualisoimisen ja ulkoisesti vihkiytymisen osoittamisen muodoissa. Loitsujen perässä juoksemiseen tuntuisi parhaiten sopivan kieli, jonka rytmi olisi lyyrisesti takovaa, kuvailu äärettömän muotoihin takertuvaa tai loputtoman karua ja monotonista. Äänensävyltä odottaisi arkaistista väriä, tummanpuhuvuutta tai ääretöntä kuulautta. Cederberg kirjoittaa kuitenkin tietokirjailijan tai toimittajan äänellä, ei runoilijan, vaikka presenssi on poseeraavan pateettinen.
Pyhän Euroopan paras puoli on ajatus siitä, että täysi materialistinen sieluttomuus, vaikkapa Neuvostoliiton tai kulutuskapitalismin tapauksissa, ei voi edistää yksilön tai kollektiivin hyvinvointia. Ihmisen on tunnettava jonkinlainen yhteys aiempiin sukupolviin ymmärtääkseen paikkansa. Paljon tietoa sisältävä kirja kuvaa pateettisen romanttista matkaa sitä ymmärrystä kohti.
VILLE HYTÖNEN
JOURNEYS IN THE KALI YUGA
Intian ja Euroopan myyttisessä maisemassa
Helsinkiläisen kirjailijan, muusikon ja elokuvantekijän Aki Cederbergin teosJourneys in the Kali Yuga ei ole synty- ja julkaisuhistorialtaan tavallisimmasta päästä. Teoksen esiasteena on Fenris Wolf -kausijulkaisussa vuonna 2011 ilmestynyt kirhoitus ”In Search of Magic Mirrors”. Tästä Cederberg muokkasi myöhemmin suomenkielisen version joka julkaistiin nimellä Pyhiinvaellus: matkalla Intiassa ja Nepalissa.
Nyt on käsillä teoksen kolmas ja lopullinen inkarnaatio, eli englanninkielinenJourneys in the Kali Yuga: A Pilgrimage from Esoteric India to Pagan Europe. Kysymyksessä ei ole pelkkä uusi painos muutamilla uusilla luvuilla höystettynä, vaan aivan uusi, kahteen osaan jaettavissa oleva teos. Ensimmäinen koostuu Pyhiinvaelluksen tekstistä, toinen taas kuvaa tekijän myöhempiä vaiheita, hänen pyrkimyksiään käsitellä Intiassa ja Nepalissa oppimiaan asioita ja asettaa ne jonkinlaiseen itselleen sopivaan viitekehykseen. Jälkimmäiseen osaan kuuluu myös Intian matka ja kuvaus lopullisesta ymmärryksestä, joka tekijän tapauksessa ei muodostu intialaisten vaan eurooppalaisten, pohjoismaisten pakanallisten perinteiden omaksumisesta.
On syytä kiinnittää huomiota uusimman teoksen alaotsikkoon ”pyhiinvaellus esoteerisesta Intiasta pakanalliseen Eurooppaan”, joka tekee siis selvän pesäeron aikaisempaan versioon.
Toteamus on varsin tyylikäs ja hienovarainen. Eurooppalainen ihminen nimittäin tätä nykyä hyvin todennäköisesti tuntee Intian ehdottomasti kiehtovat mutta eurooppalaiselle lopulta auttamattoman vieraat maagiset perinteet paljon paremmin kuin oman kotimaansa vastaavat. Samalla se on kuvaus tekijän omasta niin maantieteellisestä kuin henkisestä matkasta omikseen tuntemiensa pakanallisten perinteinen äärelle.
Kertomus alkaa varsin tutun oloisella tavalla: modernin kulutuskulttuurin hengettömäksi kokeva länsimainen kaipaa todellista, elävää henkisyyttä ja katkeamattomia maagisia perinteitä ja, kuten monet muut aikaisemmin, lähtee etsimään sitä Intiasta. Seuraa reipas ja (vaikka sitä on tuskin ensisijaiseksi sellaiseksi tarkoitettu) ehdottoman viihdyttävä kertomus itsensä etsimisestä vieraasta, taianomaisesta maasta. Tarina vilisee kiehtovia paikkoja, ja tuon tuostakin korkataan viskipullo ja nostetaan malja hyvässä seurassa milloin millekin jumaluudelle.
Intiassa Cederberg kohtaa Naga Babojen, ”alastomien joogien” muinaisen esoteerisen veljeskunnan. Naga babat ovat Cederbergin mukaan kuin ”intialaisen henkisyyden Hell’s Angels”, maskuliininen ja ankaran hierarkkinen organisaatio, joka ei kavahda väkivaltaakaan. Teoksen ensimmäisen osan kohokohta on kuvaus Cederbergin osallistumisesta Kumbh Mela –festivaaliin, jonka kerrotaan olevan maailman vanhin hengellinen tapahtuma ja osallistujamäärältään edelleen suurin. Cederberg kertoo itsekin Kumbh Melan olleen niin täysin hänen kaikki aikaisemmat kokemuksensa ja niiden muokkaaman käsityskyvyn ylittävä kokemus, että kuvaus tapahtumasta on alussa vain sarja psykedeelisiä, välähdyksenomaisia vaikutelmia valtavista ihmismassoista ja kaikkialla käynnissä olevista mahdollisista ja mahdottomista rituaaleista ja performansseista.
Cederbergin kyky kuvata Intia sekä lumoavuudessaan että karmeudessaan on ilmiömäistä. Länsimaalaiset ovat kirjoittaneet lukemattomia toinen toistaan kiehtovampia matkakertomuksia maasta, mutta harva on onnistunut tuomaan tekstissään yhtä elävästi esiin Intian taianomaisen, ylimaallisen tunnelman ja samalla kolikon väistämättömän kääntöpuolen: pökerryttävän köyhyyden, puutteen, väentungoksen, saasteet ja rumuuden jossa sadat miljoonat köyhät intialaiset viettävät koko elämänsä vailla toivoa paremmasta.
Kuten kunnon matkakertomukseen kuuluukin, teoksessa esiintyy runsaasti mieleenpainuvia henkilöhahmoja kertojaminän lisäksi. Cederberg tutustuu muihin länsimaisiin pyhiinvaeltajiin, mutta (ei mitenkään yllättävästi) ikimuistoisiksi hahmoiksi nousevat kuitenkin intialaiset sadhut, kuten Mahant Amar Bharti Ji, joka on 40 vuoden ajan pitänyt käsivarttaan ojennettuna kunnianosoituksena Shiva-jumalalle. Hän kertoo kärsineensä aluksi pitkään sietämättömiä tuskia, mutta ne ovat päättynet jo vuosikymmeniä sitten. Tätä nykyä käsivarsi on paikalleen luutunut tikkumainen uloke, jonka päässä on hyödyttämiksi surkastuneet sormentyngät. Hän ei olisi enää vuosikymmeniin kyennyt laskemaan kättään vaikka haluaisi.
Sekulaarin eurooppalaisen holhousvaltion kasvatin näkökulmasta tällainen päätös vaikuttaa järjettömältä. Cederberg mainitsee itsekin kokeneensa vaikeuksia käsitellä babojen kaikkein äärimmäisimpiä palvontamenoja. Kirjassa esiintyjät myös erilaisiin kuolemaan liittyviin riitteihin erikoistuneet aghorit, joiden uskon harjoitus perustuu perinteisen hindulaisuuden tabujen rikkomiseen. He juovat öisin viinaa pääkalloista polttohautaus-ghateilla, ja huhujen mukaan syövät jopa ihmislihaa.
Teoksen ensimmäinen osa kuvaa myös Cederbergin vierailua pohjoisintialaisessa Rishikeshin kaupungissa. Ajatus lempeän lammasmaisesti hymyilevistä, ääripasifistisista pyhistä miehistä levisi alun perin Eurooppaan Beatlesien vierailtua kaupungissa 1960-luvulla. Cederberg ei peittele halveksuntaansa rastatukkaisiin henkisyysturisteihin, jotka kulkevat ylös ja alas kaupungin katuja ylimielinen ja teennäinen valaistumisen ilme kasvoillaan. Toki hän kohtaa vastaavan ilmiön myös muualla Intiassa, kuten Goassa ja myös Nepalissa.
Cederberg ei ole pelkkä neutraalisti tapahtumia sivusta havainnoiva reportteri, mutta ei myöskään pelkkä eksoottisia elämyksiä hakeva turisti. Hän kykenee antautumaan uusille kokemuksille kadehdittavan avoimesti ja kokonaisvaltaisesti – kuitenkaan luopumatta omasta arviointikyvystään. Hän kykenee käsittelemään kokemuksiaan kriittisesti ja asettamaan ne omaan viitekehykseensä. Juuri tämä erottaa Journeys in the Kali Yuganlukemattomista muista Intia-kertomuksista, jotka perustuvat pelkkään puusilmäiseen eksotiikkaan ja erikoisuudentavoitteluun, ja jollaisia maailmaan ei mielestäni tarvita enää yhtäkään lisää.
Teoksen toinen osa kuvaa Cederbergin hengellistä kriisiä, jossa hän pyrkii sovittamaan yhteen intialaisen viisauden itselleen omemmaksi kokemansa pohjoismaisen muinaisuskon kanssa. Uudet luvut ovat aiempiakin henkilökohtaisempia ja pohdiskelevampia. Tämän seurauksena luettavuus hieman kärsii, mutta tämä on teoksen luonteen huomioon ottaen väistämätöntä. Cederberg kuvailee, miten kaikki hänen Intiassa näkemänsä ja oppimansa alkaa hitaasti mutta varmasti vertautua eurooppalaisiin taikuuden ja alkemian perinteisiin, ja miten hindujumalat alkavat hänen mielessään löytää vastineensa eurooppalaisista mytologioista.
Cederberg lähtee myös vielä uudelle Intian matkalle, tällä kertaa puolisonsa, valokuvaaja Justine Cederbergin kanssa. Tällä kertaa he tutustuvat eroottisista veistoksistaan kuuluisaan Khajurahon kaupunkiin ja muinaiseen intialaiseen itsepuolustuslajiin kalaripayatiin, jota pidetään vanhimpana tunnettuna itsepuolustuslajina. Tässä osiossa Cederbergin pohtii pitkään hindulaista Kali-jumalatarta ja kali yuga –aikakautta, joka on syklisen hindulaisen aikakäsityksen mukaan neljäs ja viimeinen maailmanaika, jonka jälkeen kaikki alkaa uudelleen puhdistavan tuhon jälkeen. Hän vertaa sitä myös erilaisiin eurooppalaisiin eskatologioihin, kuten skandinaavisen mytologian Ragnarökiin.
Kali Yugaan eli pimeyden aikakauteen kuuluvat mm. massamuuttoliikkeet köyhistä maista rikkaisiin, hallitsijoiden ahneus, korruptio ja haluttomuus suojella alamaisiaan, sosiaalisten ja sukupuolinormien romahtaminen, kaiken pyhän kaupallistuminen ja yhteiskunnan yliseksualisoituminen. Kukaan tuskin voi väittää, etteikö tämä kuulostaisi tutulta!
Cederberg esittelee lyhyesti eurooppalaisia liikkeitä Skandinaviassa, Suomessa ja Baltian maissa jotka pyrkivät herättämään henkiin paikalliset muinaisperinteet.
Vaikka Cederbergin teos käsittelee syvällisiä henkilökohtaisia arvoja, elämänkokemuksia ja valintoja, se ei ole raskassoutuinen eikä vaikea lukea. Sen voi halutessaan lukea yhdeltä istumalta ”vain” viihdyttävänä matkakertomuksena. Tällaisella lähestymistavalla tosin tekijän omia tuntemuksia ja valaistumisen kokemuksia kuvaavat osiot saattavat vaikuttaa paikoitellen lähes kiusallisen vilpittömiltä. Tämä ei kuitenkaan ole itse teoksen puute, ja on vaikea kuvitella miten muuten nämä kohdat olisi ollut mahdollista toteuttaa.
Täysin pystymetsästä tulevalle lukijalle Journeys in the Kali Yuga ei ole helpoimmasta päästä, sillä se vilisee paitsi intialaisia paikannimiä ja hindulaisia termejä, myös viittauksia eurooppalaisiin mytologioihin ja länsimaiseen kirjallisuuteen ja filosofiaan. Kirjan lopussa olevaa sanastoa tuli ainakin omalta osaltani tavattua muutamia kertoja. Johdantoteokseksi aihepiiriinsä Journeys in the Kali Yuga ei siis välttämättä sovi.
Kaiken kaikkiaan Journeys in the Kali Yuga on erinomainen muistutus kaikille, jotka haaveilevat löytävänsä jotain elämän mullistavaa myyttisestä idästä: itseään ei voi löytää mistään muualta kuin sieltä missä jo on, sen enempää kuin itseään voi paeta lähtemällä muualle.
Odotamme innolla Cederbergin seuraavaa, tiettävästi parhaillaan työn alla olevaa teosta.
OSAKSI SUURTA KERTOMUSTA – AKI CEDERBERGIN PYHIINVAELLUS
“Ihmisen elämässä perimmäinen totuus tai ylivertainen tieto on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen. Paradoksaalisesti se saattaa silti olla niin ylevä, ankara tai yksinkertainen, että se on vaikea ymmärtää.”
Matkakirjallisuutta parhaimmillaan
Aki Cederbergin Pyhiinvaelluksen (Salakirjat 2013) asetelma vaikuttaa tutulta: nuori mies seuraa sisäisen kaipuunsa ääntä ja lähtee Intiaan. Hän kohtaa monenlaisia seikkailuita, löytää opettajan ja näkee ehkä häivähdyksen suuremmasta totuudesta. Olisi kuitenkin suuri virhe kuitata asia näin lyhyesti. Näennäisten kliseiden taustalla on usein väkeviä totuuksia. Niin tässäkin tapauksessa.
Kirja perustuu vuosien 2005-2010 välillä tehtyihin matkoihin, joista useimmat suuntautuivat Intiaan ja Nepaliin. Mukaan mahtuu myös yksi matka Ruotsiin ja jälkisanat on kirjotettu Pariisissa. Yhtä paljon kuin kuvaus yhden ihmisen etsinnästä, Pyhiinvaellus on kirja syistä, jotka voivat johdattaa ihmistä tällaiselle sisäiselle ja ulkoiselle matkalle. Se on hyvin henkilökohtainen teos, joka samalla murtaa stereotyyppisiä latteuksia ”mystisestä Intiasta” ja ”itämaisesta” henkisyydestä.
Tarina soljuu eteenpäin vastustamattomasti, välittäen voimakasta ajan ja paikan tuntua samalla kun arkiset huomiot ja tapahtumakuvaukset lomittuvat saumattomasti pohdiskeluihin ja selventäviin faktoihin. Tyylillisesti Pyhiinvaellus on siis matkakirjallisuutta parhaimmillaan. Se on lämmin ja viihdyttävä, mutta samalla monitasoinen teos, jonka tärkein anti liittyy siihen, että se muistuttaa joogatradition esoteerisesta puolesta, joka on länsimaissa vielä harmillisen tuntematon.
Kahden pyhiinvaeltajan kohtaaminen
Kirjan ensimmäinen luku kuvaa kirjoittajan seikkaluja Intiassa ja Nepalissa. Vaikutelmat ovat varmasti useimmille Intian-kävijöille tuttuja. Aisteja ylikuormittava yltäkylläisyys, lamauttava kurjuus ja elämän hengästyttävä monimuotoisuus asettavat länsimaalaisen vastatusten omien kulttuuristen ehdollistumiensa ja ennakkoluulojensa kanssa. Matka kulkee temppeleistä strippiklubeille ja travellerihotellien katoilta Varanasin ruumiinpolttoghateille. Pyhä ja profaani, mantrat ja Nokia-tune vuorottelevat ja sekoittuvat toisiinsa.
Uusista kokemuksista huolimatta ulkopuolisuuden tunne kalvaa matkalaista. Hindulaisuus ei ole pelkkä oppijärjestelmä, vaan kokonainen kulttuuri, jolla on lukemattomia muotoja ja jonka juuret ulottuvat historian hämäriin. Yhteydentunne Shivaan, sivullisten jumalaan, kuitenkin muuttaa matkan vähitellen pyhiinvaellukseksi. Cederberg alkaa etsiä yhteyttä elävään, käytännölliseen viisausperinteeseen, josta hän näkee merkkejä ympärillään. Kirjan toisessa luvussa hän kohtaa Goalla Rampurin, naga-baba -perinteen edustajan, joka opastaa häntä syvemmälle Intian esoteeriseen perinteeseen.
Yli 40 vuotta sitten Rampuri teki oman pyhiinvaelluksensa ja lähti 19-vuotiaana nuorukaisena Amerikasta Intiaan etsimään itselleen gurua. Hänestä tuli ensimmäinen naga-babaksi, alastomaksi askeetikoksi, vihitty länsimaalainen, ja siitä asti hän on elänyt hinduaskeetikon elämää. Sittemmin Rampuri on noussut korkeaan asemaan Juna Akharassa, askeetikkojen tärkeimmässä instituutiossa. Rampuri kertoo elämästään ja etsinnästään erinomaisessa omaelämäkerrassaan Autobiography of a Sadhu, joka myös tarjoaa ainutlaatuisen sisäpiirin näkymän intialaisten joogien ja askeetikkojen elämään.
Cederberg ei kirjoita kohtaamisestaan Rampurin ja naga-baba -perinteen kanssa tutkijan tai reportterin roolissa. Hän ei takerru analyyseihin eikä pyri välittämään lukijoilleen systemaattista kuvaa oppimistaan asioista. Pikemminkin hän on itse osa kertomaansa tarinaa:
“Ainoa tapa ymmärtää tai oppia mitään tästä kaikesta oli kuitenkin osallistua ja yrittää imeä itseensä se, minkä kykeni, mikä käytännössä merkitsi dhunilla istumista, tapahtumien seuraamista ja rituaaleihin osallistumista…En halunnut arvottaa näkemääni, annoin yksinkertaisesti kaiken huuhtoutua ylitseni ja odotin, millaisia tiedonjyviä siitä versoisi.”
Niinpä Pyhiinvaellus on parhaimmillaan kertomuksena kirjoittajan omasta etsinnästä. Vaikka asiasisällöstä ei ole pulaa, yksittäisiä faktoja tärkeimpään osaan nousee kertojan rivien väleistä välittyvä henkilökohtainen kokemus kuvattujen tapahtumien merkityksestä.
Villit, väkivaltaiset joogit
Rampurin opetus muistuttaa tuskin lainkaan sitä, mitä länsimaissa kutsutaan ”joogaksi”. Akrobaattisten asanoiden, terveellisten elämäntapojen ja psykofyysisen hyvinvoinnin sijaan hän keskittyy arkisiin askareihin, sekä ”luonnon kirjaan”, maailmaan itseensä kirjoitetun salaisen tiedon lukemiseen. Todellinen tieto ei ole irrallaan elämästä, vaan se on piilotettu aineelliseen todellisuuteen. On vain osattava lukea sen kieltä. Cederberg toteaa, että ”Perinteinen jooga on oikeastaan enemmän sukua eurooppalaiselle magialle ja alkemialle kuin siihen nykyään länsimaissa liitetyille käsitteille.”
Pyhiinvaelluksessa on monia piirteitä, jotka varmasti saavat ainakin tiukkapipoisemmat nykyjoogit pudistelemaan päätään. Kirjassa tuodaan esiin hindulaisuuden vaikeasti hyväksyttäviä piirteitä kaunistelematta ja juodaan viskiä auringon noustessa himalajalla. Latistuneet käsitykset ”mielenrauhasta” ja ”itsensä etsimisestä” saavat kyytiä, kun Cederberg kuvaa naga-babojen edesottamuksia. Nämä joogit eivät ole lempeitä ja rauhaa rakastavia terveyden perikuvia vaan uhkaavia, villejä, pilveä polttavia ja piereskeleviä askeetikkoja, jotka vähät välittävät yhteiskunnan normeista, mutta noudattavat tiukasti oman järjestönsä koodistoa. He ovat sotureita, jotka vartioivat sanatan dharmaa, ikuista totuutta. Menneisyydessä tämä tehtävä tarkoitti hindulaisuuden aseellista puolustamista, ja noiden aikojen muistona naga-babat kantavat yhä miekkoja, kolmikärkiä ja muita aseita.
Naga-babat kokoontuvat muiden hindujen tavoin säännöllisesti Intian merkittävimpään uskonnolliseen juhlaan, Kumbh Melaan, jota vietetään vuorotellen neljässä pyhässä kaupungissa, kussakin 12 vuoden välein. Se on tiettävästi vanhin yhtäjaksoisesti jatkunut uskonnollinen perinne, jäänne toisesta maailmasta. Kirja huipentuu neljännessä luvussaan kuvaukseen siitä, millaista on, kun kymmenet miljoonat hindut kerääntyvät yhteen kylpeäkseen Gangesin pyhässä vedessä. Cederberg kuvailee tunnelmia naga-babojen leirissä Kumbh Melan aikaan:
”Naga-babat olivat tuhrineet itsensä tuhkalla ja jotkut heistä olivat täysin alasti. Nämä pitkähiuksiset, tulisilmäiset, oudot ja äärimmäiset hahmot kantoivat simpukankuoria ja soittimia, trishuleja, miekkoja ja muita aseita, jotka osoittivat, että he olivat myös sotilaita. Joukko kutsui Shivaa ”AALEKH!” ja ”BOM!” huudoilla ja otti sitten chillumeistaan pitkät charas-henkoset. Piiput paloivat kaiken aikaa, ja huutoja säesti jatkuva yskiminen. Välillä kuului pieru tai röyhtäys, toisinaan joku soitti tai lauloi jotain. Etenkin iltaisin dhunilla istuttiin pääasiassa hiljaisuuden vallitessa, sillä suurin osan paikallaolijoista kökötti silmät puoliummessa ja hymyili itsetyytyväistä hymya kuin olisi vartioinut jotain suurta salaisuutta.”
Perinteisen tiedon äärellä
Huolimatta kirjan eksoottisista maisemista Cederbergin pyhiinvaellus johdattaa hänet omien juuriensa luo. ”Näistä asioista kiinnostuneelle länsimaalaiselle on tärkeämpää tutustua omaan itseensä, löytää kotimaansa henget ja jumalolennot, pyhät jokijumalattaret, metsän ja ilman henget. Olennaisinta on löytää oma verensä ja se maa, joka omien jalkojen alla lepää”, toteaa Rampuri hänelle heti ensikohtaamisella. Todellinen tieto ei ole abstraktia tai teoreettista, vaan elimellisesti liitoksissa siihen ympäristöön, jossa ihminen on kasvanut ja jossa hänen juurensa ovat.
Modernin informaatiotulvan keskellä voi olla vaikea ymmärtää ajatusta elävästä viisausperinteestä. Se on tietoa, jota ei löydy kirjoista tai internetistä. Se on suullista perinnettä, joka välittyy henkilökohtaisessa kohtaamisessa ja liittyy konkreettisesti ihmisen suhteeseen kulttuuristen merkitysten, konventioiden ja symbolien takana olevaan todellisuuteen. Ongelma on, että länsimaissa yhteys tällaiseen perinteeseen on pitkälti katkennut, eikä sen olemassaoloa välttämättä edes tunnusteta. Meillä on tuskin lainkaan opettajia, jotka osaisivat lukea ”luonnon kirjaa” ja tuntisivat sen lait. Rampuri kuitenkin toteaa, että intialainen perinne voi tarjota ”peilin”, jonka avulla länsimaalaiset voivat oppia näkemään oman ympäristönsä näkymättömiä puolia.
Esoteerisesta perinteestä tullaan osalliseksi initiaation avulla. Kirjan kolmannessa luvussa Cederberg osallistuu vihkimysrituaaliin, jonka myötä hänestä tulee osa naga-babojen perinnettä. Hän ei kuitenkaan ota täydellistä sannyasi-vihkimystä, joka velvoittaisi häntä elämään askeetikon elämää lopun ikäänsä. Hän saa uuden nimen ja mantran, joka ylläpitää hänen yhteyttään perimyslinjaan. Vihkimys esoteeriseen traditioon ei kuitenkaan ole matkan päätepiste. Se ei merkitse epäilyksen, levottomuuden ja vaikeuksien loppua, vaan aivan uudenlaisia hämmennyksenaiheita. Tärkeään osaan nousee myös ystävien, toisten samalla polulla olevien antama tuki.
Pyhiinvaelluksen teemat eivät liity pelkästään joogaan ja intialaiseen hengellisyyteen, vaan herättävät laajemman kysymyksen syvempien totuuksien ja suurten tarinoiden merkityksestä ihmisen elämässä. Loppua kohden teos laajenee pohdinnaksi siitä, mitkä tekijät jäsentävät kokemustamme maailmasta, antavat sille syvemmän merkityksen – miten voimme olla yhteydessä maailmaan, luontoon, omiin juurimme ja niiden kautta omaan henkiseen perintöömme. Kirjoittajan osalta nämä kysymykset saavat koskettavan ja kouriintuntuvan muodon, kun kesken Kumbh Melan hän hän saa uutisen isänsä kuolemasta. Viimeistään tässä vaiheessa elämän tosiasiat ja intialaisen henkisyyden myyttinen maailma kohtaavat toisensa.
Vastapainoa puhtoiselle nykyjoogalle
Pyhiinvaellus ei anna lukijalle vastauksia. Se ei houkuttele lukijaa samoille poluille kirjoittajan kanssa, vaan pikemminkin jo ensimmäisiltä sivuilta on selvää, että jokaisen ihmisen matka tai sen tekemättä jättäminen on väistämättä hänen omansa. Se on liitoksissa kaikkein henkilökohtaisimpiin toiveisiin, joiden selittäminen julkisesti voi olla paitsi mahdotonta, myös turhaa. Tässä Pyhiinvaellus muistuttaa paljon Rampurin omaelämäkertaa. Rampurin tavoin myös Cederberg onnistuu Pyhiinvaelluksessa kuitenkin välittämään jotain olennaista siitä, mikä voi saada ihmisen lähtemään tällaiselle matkalle, ja mitä sen varrelta saattaa löytyä. Ja vaikkei teoksen tämä ulottuvuus lukijaa koskettaisikaan, jäljelle jää silti maanläheinen, mukaansatempaava ja monin paikoin hauska matkakuvaus aina yhtä ihmeellisestä Intiasta.Pyhiinvaellus pohjautuu Cederbergin englanniksi kirjoittamaan artikkeliin In Search of Magic Mirrors, joka on aiemmin julkaistu The Fenris Wolf -antologiassa. Teoksen suomennoksesta vastaa Ilkka Salmenpohja, joka suoriutuu tehtävästä niin taidokkaasti, ettei kirjaa lukiessa edes ajattele lukevansa suomennosta. Salmenpohja on kirjoittanut teokseen myös alkusanat, joissa hän pohtii pyhiinvaellusten, turismin ja kaikenlaisen sisäisen tutkimusmatkailun merkitystä, mahdollisuuksia ja vaaroja.
Tajusin itse vasta vähän aikaa sitten, että kun kerron ihmisille olevani kiinnostunut joogasta, heidän mielikuvansa aiheesta ovat useimmiten täysin erilaisia kuin omani. Median tehokkaasti vahvistama kuva hymyilevästä, hoikasta ja trikoopukuisesta joogista poikkeaa voimakkaasti niistä mielikuvista, jotka alunperin vetivät minut aiheen äärelle, ja jotka ovat lähempänä Pyhiinvaelluksessa kuvattua maailmaa. Vaikka terveydessä ja hyvinvoinnissa ei olekaan mitään vikaa, minua kiinnostivat joogassa alun perin aivan muut asiat. Siksi Cederbergin kirja tuntuu näennäisessä ”epäjoogimaisuudessaan” raikkaalta tuulahdukselta nykyjoogan ummehtuneen puhtoisuuden keskellä.
MESIKÄMMEN
Aki Cederbergin Pyhiinvaellus (Salakirjat 2013) on omakohtainen kertomus pyhiinvaelluksesta Intiaan – ja siinä sivussa vähän muuallekin. Teos ei turhia hienostele, vaan siinä on mukana kaikenlaista mitä länsimainen joogakirjallisuus ja monet Intiaa henkisesti glorifioivat tahot tuppaavat aiheen suhteen olemaan yleisesti mainitsematta. Cederbergin ote aiheeseensa tuo teokseen tiettyä rehellistä maanläheisyyttä, elävyyttä ja autenttisuuttakin.
Kirjoittaja on laittanut itsensä likoon, matkalle, peilaamaan itseään, elämään suurta tarinaa. Kirja on samaan aikaan puhutteleva, koskettava, hauska, traaginen, sankarillinenkin.
Teoksessa on ikiaikaisia teemoja ja elementtejä. Mikäli lukijassa kytee pyhiinvaeltajan kipinä, tämä kirja saattaa ruokkia tuota kipinää reippaasti.
Mesikämmen suosittelee. Pyhiinvaellus on lajissaan hieno teos.
DIABOLUS SYLVARUM
Vuoden sisällä olen saanut tarkastella itämaista hengellisyyttä useasta eri näkökulmasta: niin teoreettisesti kuin käytännönläheisemmin, noille maille itse matkanneiden kertomana. Intiaa ja Nepalia ulkokohtaisemmin ja jollain tapaa kenties idyllisesti tarkastellutta Tero Tähtistä sivusin jo aiemmin. Juuri ilmestynyt Aki Cederbergin kirja Pyhiinvaellus - Matkalla Intiassa ja Nepalissa (Salakirjat)näyttää jo lähes kliseeksi muodostuneesta Intiasta ja sen monista hengellisistä suuntauksista tietyllä lailla maanläheisempiä puolia.
Kuinka tärkeä lopulta siirtymä fyysisessä tilassa on jonkinlaisen henkisen siirtymän kannalta?
"Mitä muuta kuin eksotiikkaa ulkomaalainen voi kuvitella löytävänsä näiltä oudoilta seuduilta?", kysyy kirjoittaja, ja jatkaa: "Tunsin itseni usein ulkopuoliseksi 'pyhissä' paikoissa - luonnonpyhäköissä, temppeleissä ja uskonnollisissa seremonioissa - tai tavatessani niin sanottuja pyhiä miehiä, jotka jakoivat siunauksiaan."
Ulkopuolisuuden tunteen eräänlaisena jatkona Cederberg löytää hindujumaluuksista läheisekseen Shivan, "sivullisten jumalan".
Voi toki kysyä, miksi juuri Intia on ollut jo Hermann Hessestä lähtien länsimaalaisten henkisten kokemuksien etsijöiden (siinä enemmän tai vähemmän onnistuneiden) määränpää, vaikka jonkinlaisen valaistumisen löytymisen täysin vieraasta elämänpiiristä voisi helposti kuvitella olevan varsin epätodennäköistä.
Olennaista on, että Intiassa hengellinen perinne on tähän päivään asti siirtynyt aidosti elävänä ketjuna ja on siten aivan erilainen luonteeltaan verrattuna eurooppalaiseen, museoituun ja siitä heräteltyyn, usein näytelmänomaiseen perinteeseen. Jossain määrin hindulaisuudenkin eräitä piirteitä pyritään usein silottelemaan ja muokkaamaan Intian nykyiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin sopivammiksi, näin on käynyt esimerkiksi värikkään seksuaaliselle kuvastolle.
Katukuvassa näkyvät pyhät askeettimiehet, sadhut eli babat, yhdistyneinä toisinaan hupaisasti, toisinaan irvokkaasti kulutuskulttuurin symboleihin. Baban puhelimessa soikin Nokia Tune ja puja-rituaalin toimittavan papin paidassa on Britney Spears. Kaupallisuudelta on sadhujenkin kohdalla mahdotonta välttyä, nimittäin huijareita, joiden kaavun väri on hieman liian kirkas tai jokin muu hitusen vinossa, löytyy riittämiin. Tästä huolimatta babat herättävät tavallisissa intialaisissa vieläkin jonkinlaista pelonsekaista kiinnostusta.
Vaikka Intiassa hindulaisuus näyttäisi olevan jatkuvasti, kaikkialla läsnä, etenkin Cederbergin tapaan "ulkopuolisena" kosketuspinnan saaminen sekä häkellyttävään arkitodellisuuteen että henkiseen maailmaan voi olla yllättävän vaikeaa.
Hindulainen jumalkäsitys, kuten intialainen elämänmeno ainakin kirjan mukaan muutenkin, tuntuu kaoottisessa soljuvuudessaan huomattavan erilaiselta verrattuna eurooppalaisiin, melko tarkasti lokeroituihin jumaluuksiin, joihin tyypillisesti yhdistetään vain joitakin tiettyjä, melko rajallisiakin piirteitä ja yksi sukupuoli. "Shiva ei piittaa dualismista, sillä hänen näennäiset ristiriitaisuutensa kuvastavat kaiken yhtenäisyyttä."
Kuitenkin useat symbolit, kuten kirjassa toistuvasti esiintyvä ja useiden babojenkin kantama Shivan kolmikärki, trishul ja varmasti monelle sitä tutumpi Algiz-riimu, sekä monet muut uskonnolliset teemat tuntuisivat olevan varsin yleisinhimillisiä.
"Toisinaan tuo 'jokin' näyttäytyi lyhyinä mutta vavahduttavina välähdyksinä, jolloin tuntui kuin olisin vahingossa puhkaissut illuusion hunnun ja saapunut kompuroiden kaikkeuden alkulähteille. Ne olivat odottamattomia ilmestyksiä, ekstaattisen, iloisen viisauden hetkiä, joita voisi kai kutsua 'jumalhumalaksi'."
Kirjoittajan tapaama naga-baba, itsekin yhdysvaltalaissyntyinen Rampuri painotti, miten intialainen esoteerinen perinne (ja nimenomaan vastaavan puute Euroopassa) heijastuu länsimaisen ihmisen itsetuntemukseen - Intian fyysiset puitteet eivät hänen mukaansa ole tärkeässä osassa, vaan ajatustapa, miten itsensä ja alkuperänsä sen peilaamina alkaa nähdä.
Vastakkain ovat jälleen itämaisille uskonnollisille ja filosofisille suuntauksille tyypillinen eräänlainen sisäänpäinkääntyneisyys, tässä tapauksessa esoteerisen perinteen siirtyminen opettajalta oppilaalle kaikkea muuta kuin lännen ihanteiden mukaisena, kaikille avoimena tietona. (Toisaalta, voi pohtia, miten näiden eri tiedon tyyppien roolit ihmisille eroavat ja miten kukin välitystapa niitä palvelee.)
Kirja valottaa Intian sekasortoisen arvaamattoman todellisuuden lisäksi paljon nimenomaan esoterian ja naga-babojen maailmaa etenkin, jos välähdykset siitä ovat tulleet lähinnä median kautta. Askeettien elämä on kaukana lootuksenkukista ja kiiltokuvamaisesta new age-estetiikasta ja voi olla hämmentävällä tavalla yllättävänkin väkivaltaista, myös muiden kuin useista dokumenteista tuttujen aghori-babojen kohdalla.
Reilun 170 sivun pituinen kirja on yllättävän, lähestulkoon häiritsevänkin nopealukuinen kokonaisuus, joka tuntui etenkin aluksi melko jutustelevalta, osaksi varmasti Radio Wyrdin ensimmäisestä podcastista tuttujen tapahtumien takia. Matka hindulaisuuden monille vähemmän tuttuihin puoliin on kuitenkin varsin kattava ja avartava ainakin lähinnä teoreettiselta kannalta intialaisiin hengellisiin suuntauksiin tutustuneelle.
PURPPURARINTEIDEN RATSASTAJA
PYHIINVAELLUS PAKANUUTEEN
Goalla humalluin täysikuusta ja Royal Stag -viskistä ja tanssin valtavan, psykedeelisesti valaistun Shiva-Natarajan patsaan alla Arabianmeren rannalla. Valkoisissa vaatteissa ja verellä merkitty bindu ("piste") kolmantena silmänäni hehkuin pimeydessä kuin Shiva-Nataraja, joka tanssii ylläni ikuista luomisen ja tuhon tanssiaan. Pimeydessä tunsin sisälläni uinuvan alkukantaisen, jumalaisen hulluuden, humalan ja himon. Palvoin kundaliini-käämeen kultaista nahkaa ja liu´uin hopeisena sen pinnalla.
Aki Cederberg - Pyhiinvaellus. Matkalla Intiassa ja Nepalissa (Salakirjat, 2013)
Aki Cederbergin Pyhiinvaellus on matka modernin maailmankuvan tuolle puolen, perimagian ja arkaaisen mystiikan läheisyyteen. Kirjoittaja saa idän reissuillaan kontaktin mytologisessa muinaisuudessa eläviin samaanijoogeihin ja löytää lopulta itsensä Adinath Puri -nimisenä hahmona isosta, ikiaikaisesta tarinasta.
Alati sekularisoituvassa ja modernisoituvassa maailmassa muinainen, elävä perinne on useimmiten pirstoutunut ja erotettu juuristaan lopullisesti, mutta on vielä olemassa paikkoja, joissa ikivanha tiedon ja magian perinne elää.
Cederbergin mainitsemat paikat ovat temppeleitä, luolia, ashrameita ja muita palvontaan ja rituaaleihin tarkoitettuja alueita, joissa joogit, swamit, gurut, aghorit, tantrikot ja noidat vaikuttavat. Tälläisiin kohteisiin Cederberg tutustui vuosina 2005 - 2010 Nepaliin ja Intiaan tekemillään vaelluksilla.
Osallistuin merkillisiin rituaaleihin autioiden luostareiden katolla, mietiskelin tuntemattomien jumalien alttareilla ja koin odottamattomissa paikoissa ja odottomattomilla hetkillä välähdyksiä joistain ihmistä suuremmasta.
Hindulaisuuden laajasta jumalkatraasta Cederberg kokee erityisen läheiseksi Shivan, "ensimmäisen Herran".
Hän ei ole pelastaja eikä vapahtaja. Voisi miltei sanoa, että Shivaa ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä ihmiset hänestä ajattelevat. Shiva edustaa puhdasta tietoisuutta.
Shivan ääretön moninaisuus ilmenee 1008 erilaisen hahmon ja nimen välityksellä. Shiva on androgyynijumala, vuorenhuipulla mietiskelevä, takkutukkainen joogi ja Nataraja, kosminen tanssija. Myös petojen kuningas Pashupati ja "hyväsydäminen herra" Bholenath, "moukkien ja äijänkäppänöiden suojelija". Shivan tunnus on fallos eli lingam.
Shivaan liittyy dionysosmaista, seksuaalista hurmoksellisuutta, mutta usein nämä väkevästi eroottiset ominaisuudet jätetään huomiotta uskovaisten keskuudessa Intiassa. Cederberg ihmetteleekin sitä, että vaikka lingam ja yoni eli vagina ovat hindulaisuuden keskeisiä symboleja ja vaikka Intiasta löytyy tuhansia "pyhää seksiä" ilmentäviä monumentteja ja patsaita, "moderni Intia suhtautuu usein seksiin sievistelevästi ja moralistisesti".
Häveliäs suhtautuminen sukupuolisuuteen on kieltämättä leimallinen piirre intialaiselle yhteiskunnalle, mutta onhan on myös niin, että eiväthän esim. Shiva linga ja yoni ole pelkästään "seksisymboleita", eikä "pyhää seksiä" sisältävä kuvasto välttämättä esitäkään "pyhää seksiä" sinänsä. Seksiakteja kuvaavat veistokset voidaan ymmärtää ei-käsitteellisenä kuvaelmana energioista, jotka eivät ole sen enempää eroottisia kuin ei-eroottisiakaan, vaan elämän syvyyksistä nousevaa, puhdasta voimaa, käärmetulta, jonka palo synnyttää ihmisissä sekä uskonnollisia että seksuaalisia värähtelyjä.
(Intialaisten pidättyväisessä suhtautumisesa seksualisuuteen on muuten se myönteinen piirre, että Intiassa (ja Nepalissa) yleinen pukeutumistyyli ei ole (vielä) samalla tavalla, räikeästi seksuaalisuutta korostava kuin länsimassa, eikä sekstinen tai pornografinen kuvasto hypi silmille joka suunnalta.)
Päihtymisen ja myrkyttymisen tilat sisältyvät olennaisena laadullisuutena Shiva-tietoisuuteen. Erään legendan mukaan Shiva suoritti kerran mystisen joogarituaalin imemällä keuhkoonsa hasiksen savua tuhannen vuoden ajan. Shiva on kannabiksen polttajien suursuojelija ja sadhu babapyhimysten keskuudessa hasista sauhutellaan Shivan nimissä ja Shivan kunniaksi.
Alastomat tai puolialastomat, useimmiten dread lockseiksi hiuksensa kasvattaneet sadhut ovat omaa jumalaansa - Shivaa tai Vishnua - jäljitteleviä, eläviä patsaita, joiden keskuudessa vaalitaan esoteerista, alkemististä perimätietoa. Se siirtyy suullisesti gurulta oppilaalle. Sadhut eivät kuitenkaan ole varsinaisesti "henkisiä opettajia", vaan enemmänkin sivullisia ritualisteja, muinaisista alkukuvista innoitusta saavia mystikoita ja askeetteja.
Cederberg pitää sadhujen tärkeimpänä yhteiskunnallisena tehtävänä siunausten ja pyhyyden - darshanin - jakamista ihmisille. Babat ovat ikään kuin ikkuna ulos arkitajuisuudesta maagisen tietoisuuteen ja mytologiseen aikaan. Cederbergissä villit ja kiilusilmäiset, siunausten lisäksi myös kirouksia jakelevat maagibabat aiheuttavat sekä ihailua että hämmennystä.
Intiassa Aki Cederberg tutustuu amerikkalaissyntyiseen sadhuun Baba Rampuriin (jonka kirjasta Autobiography of a Sadhu on kirjoitettu aikaisemmin tässä blogissa). Rampuri sanoo olevansa "paikallinen kaveri eikä mikään universalisti". Hänen mielestään jumaltietoisuudesta kiinnostuneiden ihmisten pitäisi ensisijaisesti tutustua oman asuinpaikkansa henkiin, jumaliin ja jumalattariin, vesien, kasviston ja ilman valtiaisiin.
Yli 40 vuotta Intiassa asunut Rampuri on initioitu maan vanhimpaan sadhuyhteisöön, Juna Akharaan. Tähän loosiin kuuluu ihmisiä, "jotka voisivat syödä maksasi" Baba Rampuri kertoo Cederbergille. Monet maagis-hengelliselle kutsumukselleen omistautuneet sadhut ovat rajuja, kesyttämättömiä sieluja, joiden elämäntapa ei noudata vallitsevaa moraalista koodistoa.
Baba Rampurilla on oppilaita eri puolilla maailmaa. Heistä ainakin kaksi on Baban ohjaamana ottanut sannyasi-vihkimyksen, joka tarkoittaa elinikäistä sitoutumista askeetikon elämään. Cederberg ei ole tehnyt sannyasi-lupauksia, mutta hänetkin on vihitty Baba Rampurin edustaman perimyslinjan yhteyteen.
Cederbergin teoksen kirjoittamisen jälkeen Rampurin tanskalainen oppilas Yogananda Puri on tehnyt irtioton gurustaan ja syyttänyt häntä julkisuudessa oppilaidensa pettämisestä ja ylipäätään vilpillisestä toiminnasta: "Baba Rampuri saarnaa, mutta ei harjoita Dharmaa". Klassinen asetelma siis, kuten on tyypillinen myös sen alkusyy: gurun ja hänen oppilaidensa keskinäisiin raha-asioihin liittyvät epäselvyydet.
Rampuria on arvosteltu myös intialaisten babojen taholta. Häntä on nimitelty Juna Akharan lokaan vetäväksi "bisnesmieheksi" ja syytetty mm. "käännyttämisestä". Rampurihan on viime vuosina tuonut itseään ja Juna Akharaa innokkaasti julkisuuteen, perustanut oman firman ja ollut altis värväämään itselleen seuraajia (joista osalle on arvostelijoiden mukaan annettu vihkimys ilman asiaankuuluvaa valmentautumista). Lisäksi karsastusta on herättänyt se, että sannyasi-vihkimyksestään huolimatta Rampurilla on lapsia kolmen eri naisen kanssa. Nuorin 63-vuotiaan Rampurin lapsista syntyi viime vuonna.
Rampuri on syvästi maagiseen tietotaitoon perehtynyt mystikko ja merkittävä pakanallisen muinaistiedon vartija, mutta edellä esitetyn perusteella hänessä on ainesta myös parodiseksi guruhahmoksi robertcrumbmaisessa hengessä, eivätkä ihan täysin pidä paikkaansa hänen Pyhiinvaellus-kirjaan kirjatut sanansa: "Me katkaisemme siteet, suvun, kastin, entisen elämän ja tavanomaisen maailman siteet. Leikkaamme ne pois."
Samalla sivulla em. lausunnon kanssa kerrotaan, että Baba Rampuri - kuultuaan että Cederbergin isä on juuri kuollut - hoputtaa Cederbergia lähtemään mahdollisimman nopeasti Suomeen hautajaistouhuihin. Saman ohjeen hän olisi varmasti saanut kristityltä papiltakin (vaikka Raamatussa sanotaankin, "kuolleet haudatkoon kuolleensa"). Kuolemaan ja kuolleisiin suhtautuminen on yksi asia, johon sekä uskontojen ihmiset että uskonnottomat suhtautuvat yleensä yhtä konventionaalisesti.
Sadhujoogit ovat psykedeelisinä tajunnanräjäyttäjinä ja rajujen rituaalien mestareina aivan toista maata, kuin ihmisille onnellisia olotiloja ja harmonista "henkistä kasvua" kestohymy naamalla kaupittelevat joogagurut. Tästä huolimatta, mitä enemmän sadhujen maailmaan tutustuu, sitä selvemmin näkee sen, kuinka esoteeristen opetusten rinnalla sadhu babojen perimyslinjan kautta siirtyy eteenpäin samantyyppistä kiinnittymistä banaaleihin abstraktioihin, uskomuksiin ja ideaaleihin kuin mitä yleensä kaikissa uskonyhteisöissä esiintyy.
Pyhiinvaellus on vilpittömyydellään vakuuttavaa, rauhallisen joutuisasti juoksevaa tekstiä, jota lukisi pitempäänkin kuin 172 sivua. Suppeudestaan huolimatta kirjanen on runsauden sarvi, sillä siihen on saatu tiivistettyä iso kaistale intialaisen uskonnollisuuden maisemaa ja runaasti omakohtaista tietoa asioista, joista ei ole aikaisemmin suomenkielellä kirjoitettu. Hari bhom!
***
KADOTETUILLE SIELUILLE-BLOGI: HUOMIOITA AKI CEDERBERGIN KIRJASTA PYHIINVAELLUS
Sain tyttöystävältäni joululahjaksi Aki Cederbergin kirjan Pyhiinvaellus — Matkalla Intiassa ja Nepalissa (Salakirjat, 2013). Tapaninpäivänä nukuin pitkään ja keskityin sitten ahmimaan sen säälimättömästi kannesta kanteen. Kirjasta on kirjoitettu useampikin arvio, joista esim. Matti Rautaniemen on varsin hyvä. Mainitsen tässä pari seikkaa, jotka itseäni koskettivat.
Cederberg on vetävä tarinankertoja. Sen verran vilkaisin hänen englanninkielisiä kirjoituksiaan, jotta varmistuin, ettei tämä ole vain erinomaisen kääntäjän ansiota. Kirjan tunnelma on innostava ja sitä on vaikea jättää kesken.
Pidin erityisesti siitä, että Cederberg maalaili ulkoisia ja sisäisiä maisemia kautta kirjan eikä tarjoillut älylle liikaa opinkappaleita. Tässä opuksessa ei etsitä niinkään älyllistä tietoa ja irrallisia faktoja, vaan kokonaisvaltaista muuntumista, orgaanista kasvua, jota mieli ei välttämättä edes pysty artikuloimaan.
Kauttaaltaan kirjasta henkii halu päästä ilmiasujen taakse ilmiasua kuitenkaan väheksymättä — tarve osallistua kokonaisuutta kadottamatta. Cederbergillä tuntuu olevan vahva tarve ja pyrkimys löytää yhteys: yhteys kattavampaan itseen, yhteys omaan perinteeseen — vaikka sitten maailman toisella laidalla vielä elossa olevaa vierasta perinnettä vasten peilaamalla. Kerronta tihkuu ikiaikaista myyttiä sankarista, joka haluaa sitoutua johonkin itseään suurempaan tehdäkseen elämästään merkityksellistä, itsessään piilevästä potentiaalista konkreettista.
Ymmärrän hyvin Cederbergin riemun kun hän vaikeuksien kautta löytää etsimänsä, pääsee osaksi elävää perinnettä ja oppii lukemaan maailmaa sen kautta. Intialaiseen sadhu-perinteeseen lienee vaikea päästä sisään, mutta suomalaiseen, suomalais-ugrilaiseen, uralilaiseen tai pohjoismaiseen perinteeseen ei oikein ole edes polkua. Ongelmana on nimenomaan perinteiden katkeaminen ja fragmentaarisuus, joista Cederberg puhuu — se että meillä on vain sekalainen kasa jäänteitä (nekin pitkälti kristinuskon muuntelemia) eikä yhä elävää, vuosituhantista perinnettä. Monia yrityksiä on tehty, monenlaisilla menetelmillä, mutta kriittistä massaa ei välttämättä ole vielä ylitetty, jotta voitaisiin sanoa perinteiden syntyneen uudelleen tai vironneen. Perinteeseen juurtuneet väkevät sivulliset ovat kuitenkin kelpo siemen, josta saattaa vielä itää jotain elinvoimaista.
Kannattaa lähteä metsään. Puut kasvavat siellä!
***
KULMAKIVI-BLOGI: PYHIINVAELLUS - MATKALLA INTIASSA JA NEPALISSA
Aki Cederbergin vuonna 2013 julkaistu kirja "Pyhiinvaellus - Matka Intiassa ja Nepalissa" kertoo nimensä mukaisesti hänen matkoistaan Intiaan ja Nepaliin. Yleisellä tasolla kirja kuuluu matkailukirjallisuuden kategoriaan, mutta kertomus on samalla myös klassinen tarina pyhiinvaelluksesta modernissa viitekehyksessä. Cederberg päätyy matkallaan sattumien kautta initioiduksi ikiaikaisen esoteerisen hindulaisuuden naga-baba-tradition jäseneksi.
Tämänkaltainen matkakertomus voi kuvauksen perusteella vaikuttaa stereotyyppiseltä länsimaisen ihmisen tutustumismatkalta vieraaseen, eksoottiseen kulttuuriin. Etenkin Intia on ollut kliseinen henkisyyden etsinnän kohdemaa. Cederbergin matkan motiivina on kuitenkin pyrintö löytää pyhiinvaeltajien tapaan jotain sisäistä ja kadotettua. Kertomus tasapainoilee kiehtovasti kahden polaarisen vastakohdan välillä; toisaalta paljastuu, että erilaiset gurut hyödyntävät länsimaisten turistien kaipuuta, ja toisaalta idässä elää edelleen aidosti katkeamaton, henkinen traditio. Länsimaisina ja skandinaavisina ihmisinä olemme selvästi kadottaneet oman ominaisen yhteytemme luontoon, omaan kulttuuriimme ja itseemme. Toisaalta joudumme hakemaan katkeamatonta yhteyttä muualta, omalle kulttuurillemme vierailta traditioilta. Tarinan edetessä lukija joutuukin pohtimaan muutoksen ja muuttumattomuuden suhdetta toisiinsa.
Cederberg hahmottaa etsintänsä viisaasti niin, ettei hän yritä liiaksi rationalisoida ja analysoida matkaansa. Hän on ennemmin kokija ja initiaation vastaanottaja, joka aidosti kokee matkalla kohtaamansa tuntemukset. Samalla hän myöntää, ettei hänellä voi olla samanlaisia valmiuksia ymmärtää itselle vierasta kulttuuria, kuin mitä kyseisessä kulttuuripiirissä kasvaneilla on. Näkökulma on siis metodologisesti samaistettavissa mystikkojen koulukuntaan[1].
Matkakertomus on vakava, mutta myös humoristinen. Intialainen kulttuuri näyttäytyy länsimaisin silmin makaaberilta, sattumanvaraiselta elämän ja kuoleman leikiltä. Yhteiskunta on säilyttänyt mutkattoman suhtautumisen elämän ja kuoleman realiteetteihin, mutta samalla kaikki tuntuu olevan hallitsemattomassa sattumanvaraisessa prosessissa. Pyhän kokeminen on toisaalta arkista [sic], mutta samalla arjen turvaverkot ovat ohuet. Länsimaisittain itsestään selvä elämän absoluuttinen arvo joutuu kyseenalaiseksi. Kastit, kohtalo ja karma tuntuvat selittävän turhankin yksikoikoisesti käytännön elämän kipupisteet: koska asiat ovat kuin ovat, ei niitä tarvitse tai voi muuttaa.
Itseäni kirjassa kiinnostaa erityisesti Shivan merkistystasojen avaaminen [2]. Shiva edustaa paradoksaalista, armollisella tavalla kaiken sisällyttävää jumaluuden aspektia. Kaikenlaista tapahtuu, mutta mikään ei ole vierasta. On siis otettava stoalaisen tyynesti vastaan kaikki, mitä on tuleva. Shiva edustaa kristilliselle tuomitsevuudelle ja kaikkeen yksityiskohtaisen tarkasti kantaa ottavalle mentaliteetille toisenlaista näkökulmaa. Shiva luo ja tuhoaa kaiken tyynen ymmärtävyden ihanteen alaisuudessa. Tämä muotoja muokkaava aspekti tulisi kuitenkin esittämäni passiivisen ilmennyksen kritiikki huomioiden ottaa käytäntöön aktiivisesta näkökulmasta käsin, eikä pelkästään passiivisesti ja ainoastaan havainnoivassa merkityksessä.
Ihmeiden, sattuman ja merkityksen etsinnän suhdetta ilmentää loistavasti kohta, jossa kirjailija huomaa yhteyden käteensä jo aiemmin tatuoidun Elhaz-riimun ja naga-babojen parissa esiintyvän Shivan kolmikärjen välillä. Tämänkaltaiset tapahtumat eivät tietenkään ole yleisesti ottaen merkityksellisiä, mutta esoteerisen etsinnän ja pyhiinvaelluksen kontekstin kannalta havainto on subjektiivisesti äärimmäisen merkityksellinen. Tämänkaltaisten havaintojen yleistäminen objektiivisessa mielessä olisi tietysti virhe, mutta sisäisten merkitysjärjestelmien jäsentämisessä symbolien korrespondenssien sulauttaminen on oleellista. Mikäli etsijä ei kykene sulauttamaan merkityksellisiä elementtejä toisiinsa, joutuu hän repivään prosessiin, jossa siltojen ja sulauttamisen luomisen sijaan tehdään irtileikkauksia ja siltojen polttoja. Tämänkaltainen repivä evoluutio muistuttaa eksoteeristen oppijärjestelmien esittämää uskoontulon mallia, jossa on oleellista korvata lähes kaikki vanha uudella systeemillä.
Cederbergin tarinassa on paljon huumoria ja kummallisia paradokseja. Lukijalle välittyy kuitenkin samalla, että kyse on vakavasta prosessista. Tämänkaltaisella matkalla etsijä joutuu väistämättä pohtimaanjossain kohtaa sitä, missä määrin matka on vastannut asetettuihin kysymyksiin? Onko matka ollut sen arvoinen? Kirjoittajan kokemat menetykset ikäänkuin alleviivaavat vastauksen vaikeutta matkan loputtua. Näin tuleekin selväksi, ettei todellinen pyhiinvaellus ole mikään lyhyt suorite elämänvarrella, vaan etsijän roolissa vaeltajan koko elämä on pyhiinvaellus.
Kirjailijan matka onkin oikeastaan vain lähtökohta matkaajan tulevalle elämäntehtävälle etsiä oma merkityksellinen traditio omista katkenneista juurista käsin. Lännestä lähtöisin oleva baba-Rampuri mainitsee suomalaisen kriisin symboliksi Gallen-Kallelan Pakanuus ja kristinusko-teoksen [3]. Cederberg jatkaa Rampurin havaintoa:
"Gallen-Kallelan maalaus kertoo suorasukaisesti siitä tyhjyydestä ja juurettomuudesta, joka piilee monien aikamme ongelmien takana. Olemme kadottaneet jotain olennaista suhteessamme luontoon ja ennenkaikkea itseemme... ...Ihminen tarvitsee epäilemättä jumaliaan ja henkilökohtaista pyhän kokemusta. Se, miten tuo jumalyhteys herätetään, on vakava ja kiistelty kysymys. Emme voi palata menneeseen, ja siksi on hyödytöntä nostalgisoida eilispäivää. Tärkeintä on jotenkin löytää ajatus eilispäivän käytäntöjen takana ja sytyttää tuli uudelleen. Ihminen voi kulkea vain eteenpäin."
Akseli Gallen-Kallela, Pakanuus ja kristinusko, 1899.
Lukijan käsiteltäväksi jää kysymys siitä, miten suomalaisten oman henkisen tradition katkeamiseen pitäisi suhtautua [4]. Mielestäni on selvää, että jos yksilö on kasvanut pitkälti kristillisen symboliikan piirissä, voi olla turhaa muuttaa henkilön merkitysjärjestelmää kokonaan toiseksi. Järjestelmän vaihtaminen toiseksi voi tietysti olla perusteltua, mikäli omaksuttu järjestelmä on tuottanut negatiivista painolastia tai jäänyt muuten pinnalliseksi.
Eettisesti ajatellen historiassa kaikki vallitsevat ideologiat ovat myös pyrkineet levittämään itseään, joten kristillisen uskon omaksuminen suhteessa skandinaaviseen alkuperäisuskoon ei ole mitenkään poikkeuksellista. Viikinkien väkivaltaiset valloitusretket ovat kristittyjen miekkalähetyksiin rinnastettavaa toimintaa. Näiden seikkojen ymmärtäminen ei kuitenkaan ole yhtä kuin vallitsevien asiantilojen hyväksyminen.
Vaikka kirja kertoo pääosin Cederbergin matkoista idässä, on mielestäni kirjassa kuitenkin pohjimmiltaan kyse länsimaisen elämäntavan kriisistä. Vasta viimeaikoina on havahduttu siihen, että vanha suomalainen traditio on korvattu kristillisellä, ja tämä on edelleen korvautumassa sekulaarilla, uudella ateistishumanistisella maailmankatsomuksella. Tämän murroksen myötä on herännyt kysymys siitä, mistä suomalaisessa elämänymmärryksessä on oikeastaan kyse?
Cederbergin pyhiinvaellus jatkuu. Hän kirjoittaa parhaillaan kirjaa tutkaillen siinä omaa sisäistä maailmaansa kulkien sekä Suomessa että laajemmalti Euroopassa.
______________
[1] Mystikko kokee asiat suoraan, sanoittamatta. Okkultisti pyrkii todistamaan asiat sanoittamalla ja tukeutumalla aiemmin esitettyyn.
[2] Katso tekstini Shiva Nāṭarāja. Cederberg Shivasta: "Jumaluutena Shiva voi olla vaikeasti hahmoitettava. Shiva käsitetään usein *puhtaana tietoisuutena*. Kun Shiva katsoo peiliin, hän näkee Shaktin, eli energian tai aineen. Vain heidän liitostaan, jumalan ja jumalattaren yhtymisestä, kosmos voi syntyä ja tulla tietoiseksi itsestään."
[3] Tekstistäni Myyttinen menneisyys: "Itselleni aiemmin tuntematon Gallen-Kallelan Pakanuus ja kristinusko-niminen freskon luonnos on symbolisesti mielenkiintoinen. Teoksen miljöö ja teema ovat samankaltaiset kuin Väinämöisen lähdössä. Teoksesta huokuu melankolia suomalaisten oman uskon ja maailmankatsomuksen korvautumisesta valloittajan uskonnolla. Teoksen symboliikka on yksinkertainen ja selkeä. Suomen uskoa edustavat luonnon elementit: nuotiossa palava tuli, katkaistu mänty ja mäntyyn nojaava kantele. Kristinuskoa edustaa miesvoimin rakenteilla olevan kivinen kirkko, katkaistut puut ja risti. Nuotiosta nouseva savuvana yhdistää maassa olevan tulen taivaalla olevaan auringonlaskuun. Maata ja taivasta yhdistävä siniharmaa vana voi olla henkeä symboloivaa savua, tai tulen sammuttavaa vettä. Tuli ja vesi ovat yhteen kietoutuvia elementtejä, joten tässäkin toteutuu aksiooma "se mikä on ylhäällä, on kuin se mikä on alhaalla"." Viittaukset poistettu.
[4] Lukusuosituksena aiheeseen liityvä tuore artikkeli: Viisaus löytyy lintujen puheesta.