Tarinan virta

Olen kertonut sinulle kaiken, mistä totuuden ydin muodostuu 

Ei ole sinua, ei minua, ei ylempää olentoa, ei oppilasta, ei opettajaa

Perimmäisen todellisuuden luonne on itsestään selvä ja yksinkertainen

Olen nektarimainen tieto, muuttumaton ilo; olen kaikkialla, kuten avaruus

(Avadhut Gita, kolmas luku, säe 42)

Istun kulmakahvilassa Boulevard St. Michelin varrella Seinen rannalla ja seuraan Pariisin katujen päättymätöntä vilinää, vanhan ja väsyneen kaupungin suonten sykettä. Valo viehättää minua täällä — aurinko laskee talojen kattojen ylle aivan erityisellä tavalla, ja kirkot ja temppelit erottuvat okrankeltaisena syvänsinistä yötaivasta vasten. Pariisi on myyttinen valon kaupunki, jonka läpi kulkee yhtä myyttinen joki, ja jokin täällä vaikuttaa tutulta ja ennen koetulta. Tuntuu kuin vanhat jumalat, jotka viipyilevät jossain modernin maailman rajamailla, varjostaisivat polkuani täälläkin. Toisinaan, joskus vahingossa, onnistun raottamaan harsoa ja näkemään välähdyksen siitä pakenevasta pyhyydestä, joka lepää pintakiillon alla. Pan soittaa huiluaan Jardin du Luxembourgissa ja hymyilee välinpitämättömästi.

Tilaan ontuvalla ranskalla konjakin ja luon katseeni jokeen, jossa virtaavat menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus. Vu de l’extérieur. Näkymä ulkopuolelta, kuten minulla on niin moniin asioihin.

On kulunut yli kaksi vuotta siitä, kun osallistuin Intiassa Kumbh Melaan. On kulunut tovi myös siitä, kun viimeksi tapasin tuohon maailmaan kuuluvat ystäväni, babat, joogit, chelat ja sādhakat. Olin viettänyt aamu- ja iltapäivän Pariisin Disneylandin maagisessa maailmassa ja lähtenyt sen jälkeen tapaamaan ystäviäni Surendra Puria ja Christiania Pariisin joogakeskukseen.

Saavuin paikalle vasta myöhään illalla, kun puja oli jo päättynyt. Surendra Puri istui keskimmäisellä matolla alttaria vastapäätä ja piti hovia pujaan osallistuneiden ympäröimänä Kun kävelin tervehtimään häntä perinteisellä tavalla ja kosketin hänen jalkojaan (tai paikkaa, jossa hänen jalkansa koskettivat maata), hän tarrasi minusta kiinni ja halasi minua. ”Hienoa nähdä taas, Adinath Puri Ji!”, Surendra sanoi ja väläytti tutun, aseistariisuvan hymynsä. Hän maalasi keltaisella ja oranssilla tahnalla bindun otsalleni kolmannen silmän kohdalle ja sirotteli hieman riisiä päälle. ”Olemme samaa perhettä”, hän sanoi, sitoi punaisen langan oikean käteni ympärille ja pyysi meille prasadia, siunattua ruokaa.

On mielenkiintoista, miten erilaisia polkuja ihmiset elämässään kulkevat, vaikka kenties tavoittelevatkin samaa, horisontissa häilyvää päämäärää. Surendra Puri oli minun ikäiseni mutta elänyt täysin toisenlaista elämää: hän oli jo nuorena valinnut täydellisen kieltäytymisen tien ja elänyt luonnon antimilla metsässä ilman omaisuutta tai vakinaista asuinpaikkaa. Surendra oli elänyt askeettina useita vuosia, mikä meistä ”sivistyneistä”, urbaaneista kuluttajista saattaa tuntua täysin käsittämättömältä. Surendra harjoitti sādhānaa niin ankaralla tavalla, että hänen koettelemuksensa olisivat mitä luultavimmin saaneet monet itseään länsimaisen okkultismin mestareina pitävät kipittämään suojaavan taikakehänsä turviin. Silti Surendran olemus on kaikkea muuta kuin ankara: hän on lämmin, leikkimielinen ja empaattinen mies. Surendra kertoi rauhallisella, vaimealla äänellä tarinan siitä, miten oli kauan sitten gurunsa opastuksella meditoinut useita peräkkäisiä öitä hautauspaikalla ruumiin äärellä. ”Olin alasti ja tosi peloissani”, hän sanoi. ”Siellä oli paljon luita. Toistelin vain mantroja ja olin iloinen, ettei ruumis yhtäkkiä herännyt henkiin. Tiesin kuitenkin, että koska guruni oli paikalla, mitään hirvittävää ei voisi sattua.”

Törmäämme jälleen länsimaiden ongelmaan: me löydämme vain harvoin guruja, siis opettajia ja oppaita, jotka säteilisivät arvovaltaa, jonka muinainen ja katkeamaton perinne antaa. Oma perinteemme on katkaistu, ja saamme siihen yhteyden vain ani harvoin, vaikka oppaiksemme tarjoutuisikin hämäräperäisiä persoonia, jotka väittävät tuntevansa modernin tai muinaisen viisauden. Kuulemme usein, että oma henkinen ja maaginen perintömme on merkityksetöntä ja vanhentunutta. Sen tilalle meille tarjotaan uskontoja, ideologioita ja oppeja, joista voimme valita ne, jotka eniten vastaavat omia ihanteitamme ja esteettisiä mieltymyksiämme. Useimmiten nuo opit jäävät pinnallisiksi ajatusrakennelmiksi, joista ihminen ei löydä viitekehystä eikä tarttumapintaa. Päädymme harhailemaan abstraktien ideoiden viidakossa, ajatusten, joita kalpeat intellektuellit ja elottomat tutkijat kehittelevät pimeissä munkinkammioissaan. Ympäröimme itsemme kuivilla akateemisilla tutkimuksilla, höyrähtäneillä new age -kirjasilla ja lukemattomilla, viimeisten trendien mukaisilla itseparannus- ja onnellisuusoppailla. Etsiessämme autenttista ääntä innostumme tästä tai tuosta esoteerisesta koulukunnasta, huudamme pimeyteen ja syöksymme kuiluun, jossa kukaan ei ota meitä vastaan. Kun sitten palaamme näistä alisista maailmoista, meillä ei ole tuliaisinamme tiedon hedelmiä vaan pelkästään sielun arpia ja ylimittaisiksi paisuneita egoja.

Todettakoon vielä kertaalleen, että joogit ja babat ovat eläviä linkkejä muinaisen tiedon ketjussa. He edustavat viisautta, jota ei ole kahlittu kirjoihin tai oppeihin vaan joka on elänyt lukemattomien suiden puheessa ja laulussa aikojen alusta asti. Joogit vartioivat tätä perimätietoa, jota Intiassa kutsutaan Sanātan dharmaksi. Se on perinne, joka perustuu luonnon ja kosmoksen ikuisiin lakeihin. Joogit ovat välikappaleita, joiden kautta magia ilmentyy. He välittävät luonnon siunausta sitä etsiville tuon perimätiedon mukaisesti. Parhaimmillaan joogit antavat ihmisille iloa, menestystä ja viisautta. He ovat myös mestarillisia tarinankertojia, joiden kertomat tarinat elivät myyteissä ja legendoissa jo kauan ennen kuin ne kirjattiin ylös. Nuo tarinat kertovat sankarin tehtävästä, joka on pohjimmiltaan jokaisen ihmisen suuri matka.

Suuret kertomukset ovat olleet keskeinen osa elämääni niin kauan kuin muistan. Ne ovat tarjonneet narratiivin ja kartan sille pitkälle ja kummalliselle matkalle, jonka olen kulkenut. Varhaisimmat muistoni nivoutuvat isoäitini minulle kertomiin satuihin, legendoihin ja tarinoihin, ja vaikka niiden yksityiskohdat ovat vuosien varrella haalistuneet, muistan yhä monia niiden teemoista. Muistan myös isoäitini, joka keinussa keinuessaan poltteli tupakkaa ja kylvetti minua tarinoiden virrassa. Voin yhä nähdä sieluni silmin punaisen, valtavan kokoiselta käsissäni tuntuneen kirjan, jonka ajan patinoimilla sivuilla ihailin mustavalkoisia piirroksia synkistä metsistä, linnoista, hirviöistä, kauniista neidoista ja monista oudoista ja ihmeellisistä asioista. Kuulin lukemattomia tarinoita sankareista ja roistoista, huikeista matkoista, suurista urotöistä ja kätketyistä aarteista.

Nuo tarinat painuivat lähtemättömästi mieleeni ja saivat mielikuvitukseni heräämään. Leikin usein läheisessä metsässä aseinani jousi, nuolia ja pieni miekka, ja isoäitini tarinat sekoittuivat vääjäämättä omiin seikkailuihini. Leikeissäni esitin tietenkin aina itse sankaria. Niin teen kai vieläkin.

Nuo yksittäiset tarinat ovat osa suurta tarinaa. Se tarina ei ole uusi, se on maailman vanhin kertomus. Se on kirjoitettu maan muotoihin, ja se heijastuu taivaankannella tuikkivissa tähdissä. Tunnemme yhä tarinoita, leikkejä ja pelejä, mutta itse tarinankertojat — bardit, šamaanit, viisaat vanhukset, perimätiedon vaalijat, suuren ketjun lenkit — ovat lähteneet. He soutavat jo kohti merta. Me olemme jääneet rannalle tuijottamaan usvaa, joka kohoaa maailmojen välissä.

Nämä ovat asioita, jotka eivät liity vain joogaan, Sanātan dharmaan tai Intiaan.

Kun muutama vuosi sitten keskustelimme asiasta Naga baba Rampurin kanssa, hän sanoi: ”Kotimaastasi tuli mieleen, että kun viimeksi kävin Suomessa, näin maalauksen, joka avasi silmäni ja sai minut ymmärtämään paremmin maatanne. Kerronpa siitä muutamalla sanalla. Tuntuu kuin näkymä avautuisi jonkinlaisen tiipiin sisältä: katsomme ulos tiipiistä ja näemme metsän, joka on yhtä puuta lukuun ottamatta hakattu paljaaksi. Viimeinen puu makaa kaadettuna maassa, ja sitä vasten nojaa jonkinlainen soitin, jota kukaan ei enää soita. Kuvan etualalla ei näy yhtään ihmistä. Soittimen vieressä rätisee pieni, hiipuva nuotio, joka on sammumaisillaan. Kauempana on joukko ihmisiä, joka näyttää rakentavan kukkulan laelle jotain. Maalauksen nähdessäni tajusin välittömästi, mitä joukko rakentaa: se on kirkko. Ymmärsin, että metsänhenget ovat kaikonneet, tarinankertoja on jättänyt soittimensa ja lähtenyt ja nuotio on sammumaisillaan, mutta samaan aikaan kukkulalle rakennetaan inhimillistä monumenttia. Se kertoi minulle paljon silloisesta kulttuuri-ilmapiiristänne, sillä käsittääkseni maalaus on peräisin 1800-luvun lopulta. Ajattelin, että maalaus pyrkii palaamaan menneeseen, ei niinkään palaamaan ajassa taaksepäin vaan löytämään sen perusolemuksen ja hengen, joka on piilotettuna kulttuurin pinnan alla ja elää Suomen maaperässä. Jos itse kykenisin tarjoamaan keinoja, jolla ihmiset voisivat jälleen löytää tuon maahengen, tuntisin onnistuneeni jossain hyvin tärkeässä.”

Rampuri kuvailee tietenkin Akseli Gallén-Kallelan maalausta Pakanuus ja kristinusko (Suom.huom. Rampurin kuvailema ”tiipii” viitannee siihen, että kyseessä on Gallén-Kallelan Pariisin maailmannäyttelyn paviljongin kupolifreskoja varten tekemä luonnos (1899). Kadonnut tarinankertoja on Väinämöinen, eräs suomalaisen mytologian keskeisimmistä šamaanin arkkityypeistä. Juuri Väinämöinen lauloi itseään kanteleella säestäen maailman olevaiseksi. Moninaisten maailmojen jumalat ja henget kokoontuivat kuulemaan hänen runonlaulantaansa. Väinämöisen laulullaan luoma Metsä, joka kerran oli kaiken pyhän temppeli, on maalauksessa hakattu paljaaksi. Puut ovat kadottaneet pyhyytensä, ja niistä on tullut pelkkää rakennusainetta. Tämä on historiallinen tosiseikka: Suomeen levittäytyneen kristinuskon tärkeimpiä tehtäviä oli hakkauttaa pyhät puut ja lehdot ja siten katkaista väen suhde maahansa.

Myyttiset, kanteleen säestyksellä lauletut jumallaulut unohtuivat. Tarinankertojan nuotio on hiipumassa. Sen sammuessa sammuu myös perimätieto, muisti ja viisaus, aikojen alusta sukupolvelta toiselle siirtynyt kyky nähdä ja lukea maailmaa. Me seuraamme paljaaksi hakatun metsän keskellä, miten kukkulan päälle rakennetaan abstraktia, mielivaltaista rakennelmaa.

Gallén-Kallelan maalaus kertoo suorasukaisesti siitä tyhjyydestä ja juurettomuudesta, joka piilee monien aikamme ongelmien takana. Olemme kadottaneet jotain olennaista suhteessamme luontoon ja ennen kaikkea itseemme. Tuleville sukupolville on kuitenkin jäänyt maaginen soitin, jotta ne suurimman hädän hetkellä voisivat laulaa pyhän laulun ja toivoa, että kuningas palaa.

Ihminen tarvitsee epäilemättä jumaliaan ja henkilökohtaista pyhän kokemusta. Se, miten tuo jumalyhteys herätetään, on vakava ja kiistelty kysymys. Emme voi palata menneeseen, ja siksi on hyödytöntä nostalgisoida eilispäivää. Tärkeintä on jotenkin löytää ajatus eilispäivän käytäntöjen takana ja sytyttää tuli uudelleen. Ihminen voi kulkea vain eteenpäin. Meidän pitää kasvaa omien tarinoidemme sankareiksi, niin henkilökohtaisesti kuin kollektiivisestikin. Ajatus saattaa kuulostaa kliseiseltä, mutta se on osa, joka lankeaa totuuksille jälkimodernissa kulttuurissamme (tai miksi sitä haluaakaan kutsua). Meidän on kaivauduttava syvälle juurillemme, sukellettava sielumme syvyyksiin mutta katsottava samaan aikaan tulevaisuuteen. Hiipuvan nuotion kekäleet pitää puhaltaa uuteen liekkiin, jotta tuli valaisisi kulkuamme läpi Kali Yugan pimeän aikakauden.

Se myyttien ja magian maailma, johon Intiassa tutustuin, on sulkeutumassa. Kirjoitin tarinani viimeisessä luvussa, että Kumbh Mela — sellaisena kuin minä sen koin — on katoamaisillaan. Se tuntuu kuuluvan jo menneeseen aikaan. Ymmärsin, että vaikka olin saanut jalkani oven väliin, ovet ovat sulkeutumassa, ja yhä harvempi löytää sisäänpääsyn.

Oikeastaan ovet ovat sulkeutumassa sekä sisä- että ulkopuolelta. Tapahtumat ovat osittain siirtyneet sisätiloihin, leirit ja teltat ovat katoamassa ja moderni teknologia on aina vain tärkeämmässä osassa — Kumbh Melaa voi seurata suorana tv:ssä ja internetissä, ja televisioon voi törmätä jopa joidenkuiden babojen dhuneilla. Tulen äärellä ei välttämättä enää kerrota tarinoita vaan katsotaan televisiosta niiden dramatisoituja versioita. Silloin suorasta, aktiivisesta osallistumisesta tulee passiivista seuraamista. En tiedä, miten kauan Kumbh Mela kykenee välttelemään modernisaatiokehityksen kaiken järsiviä torahampaita.

Myös eräät naga-babat ovat Juna Akharan pettymykseksi hylänneet saddhun kutsumuksen tullakseen talonomistajiksi tai mennäkseen naimisiin, toisinaan muuttaakseen länteen. En väitä osaavani vastata viime aikoina esille nousseisiin ongelmiin, mutta muuan asia on selvä. Kuten niin usein pohdittaessa Intiaa, sen perinteitä ja niihin liittyviä monisyisiä ongelmia, käy pian ilmi, että mustavalkoisesta arvottamisesta ei ole apua. Vastakkainasettelu, jossa toinen puoli edustaa ”hyvää” ja toinen ”pahaa”, on kuitenkin surullisen yleistä niin länsimaisten joogan harrastajien kuin joidenkuiden babojenkin keskuudessa.

Viimeaikaisten tapahtumien valossa tarinani viimeisessä luvussa esittämäni arvelut tuntuvat osuneen oikeaan. Juna Akhara on kieltänyt ulkomaalaisilta pääsyn leiriinsä Kumbh Melan aikana, ehkä osittain edellä mainitun kehityksen ja pettymystensä vuoksi. Järjestö on sulkenut ovensa ulkopuolisilta mlecchoilta (Suom.huom. Barbaari) suojellakseen pyhää, muinaista perinnettään modernisaatiokehitykseltä ja globalisoitumiselta. Kielto ei välttämättä koske niitä ulkomaalaisia, jotka on jo vihitty järjestöön tai joilla on siihen siteitä, mutta epäilemättä se vaikeuttaa ulkopuolisten sisäänpääsyä. Ehkä niin on paras. Ehkä kyseessä on myös julkilausuma, jonka on tarkoitus saada ihmiset etsimään omia pyhiä perinteitään: löytämään pyhyys maasta, joka kantaa heitä päällään; se tieto, joka uinuu heidän omassa veressään.

Taannoinen Kumbh Mela tuntui vaikuttaneen omiin guru bhaihini (Suom.huom. Henkiset veljet, saman gurun oppilaat) eri tavoin. Monet vaikuttivat kokeneen magian läsnäolon. Christian, jonka kanssa itkimme ja joimme viskiä Gangan varrella surressamme vastikään poisnukkuneita vanhempiamme, oli muuttanut Pariisiin, perustanut joogakeskuksen (L’école Yoga et Méditation Paris) ja mennyt naimisiin. Vijaya Puri, joka oli sydäntä särkevästi kertonut, että hänellä ja hänen miehellään ei juurikaan ollut toivoa saada lasta, oli tullut raskaaksi pian Kumbhin jälkeen ja synnyttänyt lapsen, jolle oli annettu soveliaan maaginen nimi, Merlin. Yogananda Puri ja Savitri Puri olivat antaneet sankarillisen uhrin ja ryhtyneet cheloiksi, oppilaiksi. Heistä oli tullut niitä harvoja länsimaalaisia, jotka on vihitty naga-baboiksi.

Ainakin Savitri Purille muutos naga-babaksi vaikutti olleen kaikkea muuta kuin kivuton. Hän vertasi kynnyksen yli astumista siihen, kun käärme luo nahkansa. Savitri kertoi kirjeessään, että oli Intiasta palattuaan tuntenut olonsa eksyneeksi ja sekavaksi. Hän oli ollut tunnekuohun vallassa ja tuntenut miltei halua ”jättää ruumiinsa”. Savitri kertoi kuitenkin hiljalleen kasvaneensa uuteen persoonaansa ja alkaneensa tuntea, että vaikka prosessi oli ja on edelleen vaikea, hän oli saanut ainutlaatuisen tilaisuuden oppia jotain uutta ja avata entisen persoonallisuutensa solmuja. Savitri kirjoitti: ”Muutos tapahtuu sitoutumalla, ei vetäytymällä, ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin kykenin siihen. Se ei tarkoita, että pitäisi sitoutua johonkin tai johonkuhun. Kyse on siitä, että tuntee uuden persoonansa kuuluvan yhteen uuden perheensä ja gurunsa kanssa — gurun, joka on paitsi auktoriteetti myös länsimainen mies, joka on itse käynyt läpi saman kokemuksen.” Tuntui, että kuten useimmat meistä, myös Savitri Puri kamppaili sitoutumisen ja vetäytymisen kanssa — ehkä viime kädessä myös rakkauden ja pelon välillä.

Henkilökohtaisesti tunnen tuon kamppailun hyvin. Isäni kuoleman jälkeen elämässäni alkoi sisäänpäin kääntymisen kausi. Tuntui kuin taikurin esitys olisi päättynyt, verhot laskeutuneet ja saliin sytytetty valot. Uutuudenviehätys, joka oli ympäröinyt kaikkea, vetäytyi nyt kuin laskuvesi. Ääni kaukaisuudesta tuntui sanovan, että yhteys on katkaistu. Elämä tuntui ikävystyttävältä. Opin tuntemaan pettymyksen, epätoivon ja masennuksen. Ymmärsin, mitä ovat vrittit, mielen loputtomat tunnepyörteet, jotka olivat alati läsnä. Olin kulkenut monen polun päähän ja aloin miettiä, minne pyhiinvaellukseni oikeastaan olivat kuljettaneet minut. Olinko löytänyt mitään?

Tarinoiden sisään kätkeytyy tarinoita, jotka toisinaan jätetään kertomatta. Ne koostuvat sanoista, jotka kuiskataan vain yön pimeydessä. Sellainen tarina liittyy kertomukseni ensimmäiseen lukuun. Sattumalta tai kohtalon johdatuksesta tutustuin ensimmäisellä Intian-matkallani erääseen naiseen, ja viimeisenä aamuna ennen kotiinpaluuta näin, miten hän itki hiljaa katsellen poikkeuksellisen tyyntä merta. En tiennyt, miksi hän itki. Jälkeenpäin tuntui kuin nainen olisi sinä aamuna nähnyt kammottavan enteen tulevasta. Myöhemmin kuulin, että hänellä oli todettu syöpä ja hän teki kuolemaa sairaalassa. Kun seuraavan kerran tapasimme, hän oli heikossa kunnossa ja hänen hiuksensa oli ajeltu. Katselimme sairaalan ikkunasta korkealle talvisen harmaan kaupungin ylle tyhjyyteen. Hän kysyi, olenko onnellinen. ”En”, vastasin. Kuolevalle ei voi valehdella. Kävelimme hiljaa syöpäosaston käytävällä. Silloin näin hänet viimeistä kertaa elossa.

Olen nähnyt helvetin. Se on loputon, valkoinen sairaalasali, jossa lojuu kärsiviä ja kuolevia ihmisiä. Heille on kerrottu, että heillä ei ole toivoa. Olkoon sitten Kathmandun leprasairaaloiden synkät käytävät tai Helsingin odotushuoneiden steriilin valkoiset seinät, joskus näen näiden käytävien ulottuvan ikuisuuteen, täynnä surua ja musertavaa kärsimystä. Tämä on asia, jonka kohdatessani joudun yhä kamppailemaan. Ehkä se on ihmisen osa, tuon ikuisen kamppailun kohtaaminen. Toisinaan ihmisen on kuitenkin taisteltava, vaikka kaikki olisi häntä vastaan.

Delhissä muuan joogaopettaja sanoi kerran, että ”pimeys ympäröi auraani”. Nainen saattoi olla oikeassa. Ihminen ei kuitenkaan löydä valoa kavahtamalla pimeyttä, vaan tutkimalla sitä. Olen aina halunnut tuntea niin auringon kuin kuunkin valon, ja siksi olen väistämättä kompastellut pimeässä. Harhakuvitelmat ovat riivanneet rajoittunutta, pelon halvaannuttavaa mieltäni. Kalin käsi on taipunut mudraan (Suom.huom. Sormilla tai käsillä tehtävä symbolinen ele), joka tarkoittaa ”ei pelkoa”, mutta minä olen pelännyt. Olen nähnyt toistuvia unia ja näkyjä, joissa olen yksin mekaanisessa maailmankaikkeudessa; pelkkää lihaa, joka vuorollaan odottaa teurastajan veistä. Olen tuntenut itseni sivulliseksi, erotetuksi sekä muista ihmisistä että jumalaisesta yhteydestä.

Nuo tunteet ovat tulleet ja menneet. Olen seurannut niiden saapumista ja todistanut niiden kaikkoamista. Toisinaan olen takertunut niihin.

Olen oppinut, miten paljon voi saada luopumalla. Luopumalla tunteista, muistoista, henkisistä tai maagisista poluista, persoonista tai persoonallisuuden osista, materiaalisista asioista ja esineistä. Se on kaikki vain kamaa (Suom.huom. Kama (sanskr.) = aistinautinto, mielihyvä, kama (suom.) = tarpeeton tavara). Monissa viisausperinteessä oppilas aloittaa yksinkertaisista asioista, koska hänen tietonsa ovat rajalliset. Kun kokemus ja tieto karttuvat, hän siirtyy hiljalleen monimutkaisempiin asioihin. Lopulta hänen on kuitenkin luovuttava kaikesta oppimastaan ja palattava yksinkertaisuuteen. Juuri niin olen tehnyt. Se tie, jonka Kumbhin jälkeen olen kulkenut, on ollut luopumisen ja yksinkertaistamisen tie. Sen sijaan, että olisin pyrkinyt saamaan lisää tietoa, olen päästänyt siitä irti. Olen vähentänyt matkatavaroiden määrää pyrkiessäni kohti asioiden ydintä ja itua. Syvyyksissä olen kääntänyt katseeni ylöspäin ja kurottanut kohti kirkasta valoa, joka karehtii pinnalla.

Monta vuotta sitten Varanasissa kuulin ennustuksen elämästäni. Istuimme ystäväni kanssa Manikarnikan ghateilla katsellen loputtomia, palavia ruumiita, kun muuan intialaismies tuli luoksemme. Hän kertoi, että läheisessä hökkelissä asui mahtava baba, joka tunsi astrologian salat ja kykeni kertomaan meille suuria asioita. Emme tietenkään uskoneet miehen myyntipuheita alkuunkaan, mutta koska Varanasi on varkaiden ja huijarien kaupunki, tuumimme, että kokemus saattaisi olla mielenkiintoinen.

Istuimme pian likaisessa hökkelissä, missä markkinamies hieroi innoissaan käsiään. Lopulta paikalle saapui myös vanha, valkoisiin pukeutunut, harmaahapsinen ja parrakas baba. Tingittyämme aikamme hinnasta istunto alkoi. Baba kertoi elämästäni ja tulevaisuudestani asioita, jotka hän luki käsistäni, kasvoistani ja tähdistä. Hän kertoi, miten piirteeni vaikuttivat elämään, rakkauteen, intohimoihin, luovaan työhön, luonteeseeni ja kykyihini ja ennusti kehitystäni ja tulevia tapahtumia. Vaikka baba osui monessa kohdin oikeaan, istunnon päätteeksi nauroimme kaverini kanssa koko näytelmälle. Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, muistelin baban ennustuksia ja kaivoin nauhan, jolle olin äänittänyt osia tapaamisestamme. Yllätyin huomatessani, että baban sanat olivat todempia kuin olin ymmärtänytkään. Tämä kuvaa sitä, miten Intia oli ja on edelleen minulle osaksi arvoitus. Magia ei ole kadonnut maailmasta.

Niinhän usein tapahtuu. Juuri kun luulee, että peli on pelattu, tapahtuu maaginen käänne. Kaikkeuden perusluonne näyttäytyi minulle välähdyksenä, ja ymmärsin, että kaikki on sittenkin yhtä. Yhtäkkiä kaikki ovet olivat taas avoinna. Maailmassa on taikuutta, kuten on aina ollut, jos sitä osaa kutsua. Kuulin mielessäni opetusten suojan ja vihkimysten antajan Dattatreyan laulun:

Totisesti se on Jumalan armo

Joka saa tiedon ykseydestä kumpuamaan sisältä päin

Silloin ihminen saa viimein vapautuksen

Elämän ja kuoleman suuresta pelosta

(Avadhut Gita, ensimmäinen luku, ensimmäinen säe)

Pariisissa istuuduimme Surendra Purin kanssa alttarin äärelle ja valmistauduimme satsangiin, opetukseen. Keskustelimme monista asioista, muun muassa aina yhtä kiehtovasta tantrasta. Tantraan, Shivan ja Shaktin yhtymiseen, suhtaudutaan nykypäivän Intiassa ristiriitaisen epäilevin ja pelonsekaisin tuntein, ja yhtä ristiriitaista on suhtautuminen lännessä, missä tantraa pidetään new age -piireissä jonkinlaisena eroottisena, aistillis-hengellisenä harjoituksena. Tuo suhtautuminen tuli hyvin esiin kysymyksessä, jonka tarinaani koskien taannoin kuulin: ”Onko siinä mukana tantraseksijuttuja?”

Surendra Purilla oli mielenkiintoinen näkemys Juna Akharaa viime aikoina kohdanneesta myllerryksestä, joka alkoi, kun eräät naga-babat jättivät saddhun elämän perustaakseen kodin ja perheen. ”Rakkaus on samanlaista, mutta ajatus sen takana erilainen”, hän sanoi. Sanat jäivät pyörimään päähäni pitkäksi aikaa, ja mietin, mitä Surendra tarkoitti.

”Rakkaus” on sana, jota kenties useammin kuin mitään toista sanaa käytetään niin pinnallisesti, että sen merkitys on täysin banalisoitunut. Trivialisoituneesta ”rakkaudesta” on tullut kulutushyödyke, jonka on tarkoitus helpoimmalla mahdollisella tavalla toimia tiettyjä tunteita herättävänä ärsykkeenä, ja siirappisen teinirakkauden ympärille on kehittynyt kokonainen kulttuuri. Tällainen rakkaus ei ole alati laajeneva, yhdistävä tunne, vaan sen juuret tuntuvat olevan pikemminkin pelossa ja jonkinlaisessa kummallisessa epätoivossa. Kaikesta huolimatta rakkaus on kuitenkin eräs inhimillisimmistä tunteista perimmäisimpiä, sillä se todistaa, että ihminen haluaa kurottaa itsensä ulkopuolelle.

Kun luin matkakertomukseni uudelleen, aloin miettiä, millaisessa osassa rakkaus siinä oli. Minäkin olen rakastanut ja menettänyt — olen kokenut, miten rakkauden herääminen täyttää sydämen ilolla ja tuntenut, millaisen tuskan sen kuolema aiheuttaa. Mutta onko olemassa toisenlaista rakkautta, syvempää rakkautta, joka ei kuole?

Yhdistyminen on elämän perusta ja maailmankaikkeuden luova voima. Inhimillisin termein tuota yhtymistä kutsutaan rakkaudeksi. Ehkä kaikkein korkein rakkauden muoto on se kiintymys, jota kaksi toistaan peilaavaa ja saman hengen osiksi itsensä kokevaa sielua tuntee toisiaan kohtaan. Tällöin rakkauden kohteesta tulee myös opettaja, jumalallisen voiman korkein ilmentymä, jonka palvonta on sevaa, ”palvelua”. Rakastavaisten tapauksessa seksistä tulee sakramentti, joka ilmentää Shivan ja Shaktin liittoa. Se ei kuitenkaan ole helppo polku, sillä sitä kulkevan pitää olla kuin Rama, joka vaimonsa ja rakastettunsa vuoksi joutuu käymään sotia ja matkaamaan maailman ääriin. Raman pitää omistaa koko elämänsä rakkaudelle.

Ihmisen elämässä perimmäinen totuus tai ylivertainen tieto on pohjimmiltaan äärimmäisen yksinkertainen. Paradoksaalisesti se saattaa silti olla niin ylevä, ankara tai yksinkertainen, että se on vaikea ymmärtää. Usein oivallus on miltei käsiemme ulottuvilla mutta silti saavuttamattomissa, vaikka kannammekin sitä kaiken aikaa sisällämme. Lukemattomat mystikot ovat laulaneet tätä totuutta aikojen alusta alkaen, ja se on sittemmin ikuistettu useiden kulttuurien ja uskontojen pyhiin teksteihin ja symboliikkaan. Nykyihminen on sen yleensä unohtanut. Tuo totuus ei ole mikään konsepti, ajatusrakennelma tai filosofinen näkemys vaan ilmestyksenomainen, autuaaksi tekevä tieto siitä, että kaikki on yhtä. Tuota tietoa on kutsuttu muun muassa ”heräämiseksi”, ”valaistumiseksi” tai ”gnosikseksi”, ja siihen on aikojen saatossa pyritty esoteerisilla ja hengellisillä harjoituksilla, psykoaktiivisilla aineilla, seksillä ja lukemattomilla muilla tavoilla. Metodi on merkityksetön, mutta tavoite on sama. Jos ihminen etsii tätä totuutta, elämä johdattaa hänet pyhiinvaellukselle, kauas pois ja vielä kauemmas lähelle, etsimään niitä pilkahduksia, joissa totuus ilmentyy hänelle — ja hänessä. Tuo totuus ei ole koskaan toisaalla vaan aina läsnä, sillä se elää ikuisesti sydämissämme

Matkan alussa saatamme etsiä toissijaisia tavoitteita, vaurautta, menestystä tai suosiota, mutta niiden saavuttaminen saa useimmiten tajuamaan, että ne ovat vain häilyviä, vähäpätöisiä heijastuksia todellisesta ja lopullisesta tavoitteesta. Toisinaan jokin murhenäytelmä taas pakottaa meidät oivalluksen eteen ennen kuin olemme siihen valmiita. Kun hoipertelin Gangajoen rannalla Rishikeshissä sekavissa ja epätodellisissa tunnelmissa ja vanhat riivaajani kiusasivat mieltäni, päätin osallistua ilta-pujaan. Ostin nuorelta pojalta suitsukkeita ja pienen, lehdistä taitellun, kelluvan ghee-kynttilän. Kirjoitin paperilapulle perimmäisen toiveeni ja tavoitteeni — aarteen, jota etsin. Taitoin paperilapun ja työnsin sen kolikon kera ghee-kynttilään. Sytytin kynttilän, laskin sen veteen ja jäin hiljaisena katsomaan, miten se lipui kaukaisuuteen. Se liittyi lukemattomien virrassa kelluvien kynttilöiden joukkoon, muuttui pieneksi valopilkuksi vuorten varjostamassa synkässä taivaanrannassa ja katosi sitten yöhön. Siitä on nyt useita vuosia, ja se, mitä tarkalleen ottaen kirjoitin paperille, on peruuttamattomasti kadonnut ajan virtaan. Lopullinen tavoitteeni, aarre, jota etsin, on kuitenkin yhä olemassa.

”Adinath Puri, milloin tulet jälleen Intiaan ja Kumbh Melaan?” Surendra Puri kysyi, kun tiemme olivat erkanemassa Pariisissa. En tiennyt, mitä vastata. Tunsin, että olin kulkenut tuota polkua niin pitkälle kuin kykenen. Mutta kuka tietää? Niin kauan kuin on elämää, on pyhiinvaelluksia.

Vaikka jättäisin kaiken kokemani taakseni, en usko, että se jättäisi minua. Mikään ei voi tahrata niitä lahjoja, jotka sain; sitä yhteyttä, jonka koin. Vaalin niitä talismaaneina mielessäni loppuelämäni ajan. Nukkuessani kuulen kaukaisuudessa kellojen kilisevän ja kutsuvan minua luokseen. Näen edessäni tarinoiden vanhan soturin, joka on pessyt veriset kätensä järvessä ja ratsastanut voitokkaana vuorille. Olen muistava saamani siunaukset ja ilon; ne huiput, joilla lauloin tahtoni taivaisiin ja joilta tuuli kuljetti sanani kaikkiin ilmansuuntiin. Olen muistava laaksot, joissa kastelin maan kaipauksen kyynelillä ja verellä. Havahdun ja seison taas kielekkeellä. Tuntematon tuuli tuivertaa kasvojani.

Sillä kertaa emme ehtineet Christianin kanssa juoda viskiä joen rannalla ja muistella menneitä, kuten olin toivonut. Menneet ovat joka tapauksessa menneitä, eikä viskiä voi juoda kahdesti saman joen rannalla. Joki virtaa ikuisesti ja laulaa vanhaa lauluaan. ”Sarasarasara”, se helkkyy ja kertoo Saraswatista, luojaäidistä ja tiedon jumalattaresta. Saimme kuitenkin tavata nykyhetkessä.

Nähdessäni jälleen Surendra Purin ja Christianin tuntui kuin olisin kohdannut veljeni. Ennen kuin poistuimme yöhön, kiedoin käteni Surendran kaulalle, ja halasimme taas. Surendra Puri toisti, että olemme samaa sukua. Ehkä kaikki todellakin on niin yksinkertaista. Ainakin tietyt asiat. ”Jooga” tarkoittaa yhteyttä, magia on tapa ottaa yhteys. Ja se siitä. Hyvästelimme toisemme Pariisin tähtitaivaan alla. Tapaisimme vielä uudestaan.

Kulkiessani joen rantaa sydämeni täyttyy kaipuusta ja tunteesta, että kaikki tapahtuu samanaikaisesti. Katselen sieluuni syöpyneitä, ajan haalistamia kuvia matkoiltani, ja niiden kauneus, traagisuus ja majesteettisuus valtaavat minut. Auringonlasku, auringonnousu. Öinen tähtitaivas, rantakiviin lyövät meren aallot. Hymy, tanssi, syleily. Kun katsomme toisiamme, näemme itsemme. Olemme tietoisia olentoja ajan virrassa, äärettömän ja ajattoman tietoisuuden heijastumia, joita elämän olemus yhdistää ja joita kaikkeuden perimmäinen totuus liikuttaa. Näinä hetkinä vieraantuneisuus väistyy, pelko erilleen ajautumisesta hälvenee, koko universumi paljastaa iloiset kasvonsa ja jumalat tahtovat leikkiä. Samassa taivaallinen etsii itsensä aistien maailmasta, joko rakastajan kosketuksessa tai suuren tuntemattoman syleilyssä, jolloin jumalainen voima ilmenee yhtymisenä ja ilona.

Ehkä olin sittenkin löytänyt sen darshanin, jumalaisen näyn, jota olin niin kauan etsinyt.

Kaikki tämä (maailma) on vain taikuutta

Vain aavikon kangastuksena kiiltävää vettä

Kaikkien sen eroavaisuuksien ja moninaisten muotojen takana

On totisesti vain Shiva

(Ahadhut Gita, seitsemäs luku, säe 14)

- Pariisi, toukokuu 2012 / Helsinki, Dhanteras — Lakshmi Puja, marraskuu 2012

Ψ

TARINAN VIRTA ILMESTYI ALUNPERIN NIMELLÄ THE RIVER OF STORY OSANA ANTOLOGIAA THE FENRIS WOLF #6 (Edda Publishing 2012) JA MYÖHEMMIN OSANA KIRJAA PYHIINVAELLUS: MATKALLA INTIASSA JA NEPALISSA  (Salakirjat, 2013).
KÄÄNNÖS: ILKKA SALMENPOHJA.