TULISIELU

Taiteilija Jan Neva

Aki CederberG, 2021

Jan Neva (Kuva: Rikhard Larvanto / Porvoon Kipinä)

”Minun hevoseni on ikuinen eikä sellaista juuri sillä tavoin ole koskaan maalattu. Ei se ole vain väriä ja taitoa. Kärsimystä ja haltioitumista se on ihan kuoleman rajalle asti, jotta saisi ilmaistuksi elämän leikin ja oikun kaikessa kauneudessaan.”

- Mika Waltari: Turms, kuolematon

Kultaisena huojuvia peltoja, kumpuilevia aukeita, idyllisiä kylärakennuksia ja vanhoja maanteitä, jotka halkovat niittyjä ja metsiä, kiemurtelevat yli kukkuloiden ja läpi laaksojen. Ääneti virtaava Mustijoki, muinainen vesireitti rannikon ja sisämaan välillä, entisaikojen valtatie. Näillä main on ollut pysyvää suomalaisasutusta ainakin 1200-luvulta saakka. Suhisevia koivuja, huojuvia mäntyjä ja kuusia sekä tammia, jotka Suomessa kasvavat luonnonvaraisina itäisimmillään Porvoon seudulla. Taivaalla liikkumattomia poutapilviä.

Vuosien saatossa olen yhä enemmän alkanut arvostaa omaa kotiseutuani, tätä kulttuurimaisemaa, joka herättää minussa sekä kiintymystä että kaihoa. Se on sielunmaisema, jonka koen jollain perimmäisellä tasolla omakseni. Tällaisena kuulaana kesäpäivänä, kun koko luonto on korkeimmassa kukoistuksessaan, kaikessa tuntuu olevan jotain mielikuvia herättävän aistillista, melkein pakanallista hekumaa. Kuumuus syleilee kulkijaa, maa hohkaa lämpimänä jalkojen alla, ilmassa leijailee reheviä tuoksuja, vedettäret kutsuvat tummin järviinsä. Keskipäivän hiljaisuus on kuin huokaus, koivunoksan hipaisu tuntuu maaemon kosketukselta.

On helteinen, ukkosta enteilevä päivä Pornaisten maaseudulla. Vierailtuamme paikallisen kirjaston Mika Waltari –huoneessa seisomme nyt Laukkoskella Waltarin kävelysillalla, lähellä hänen kesämökkiään. Näissä maisemissa Waltari kirjoitti monet keskeiset teoksensa, myös Turms, kuolemattoman. Seurueemme koostuu Kipinän väestä, kustantaja Hällströmistä, kirjoittaja Vilistä ja kuvaaja Larvannosta. Vierailemme paikoissa, jotka liittyvät lehdessä tutkimiimme aiheisiin ja henkilöihin. Maistelemme proseccoa, vaikka Waltarin sillalla kun olemme, olisi kenties sopivampaa juoda kirjailijan suosikkijuomasekoitusta, ”kuulalaakeria”: jaloviinaa ja punssia samassa suhteessa. Poltan tapojeni vastaisesti savukkeen, sillä Waltarikin oli tupakkamiehiä. ”Näin se on aina ollut ja näin se on aina oleva”, sanon maljan nostaessani. Kaadan lasistani hieman alla virtaavaan jokeen.

Waltarin kävelysilta (Kuva: Rikhard Larvanto / Porvoon Kipinä)

Yksi meistä lukee otteen Panu Rajalan Waltari-elämänkerrasta Unio mysticasta, jossa kerrotaan Turms, kuolematon -teoksen keskeises- tä ideasta. Sen mukaan ”miehen on löydettävä itsensä, opittava tun- temaan voimansa ennen kun hän voi täysin toteuttaa itseään.” Kirjan ukkosen iskemä päähenkilö on kirjaimellisesti menettänyt muistinsa ja käsityksen siitä, kuka hän on. Samaa voisi sanoa suuresta osasta suomalaisia ja eurooppalaisia nykyihmisiä.

Waltari jakoi monia luonteenpiirteitä kirjansa päähenkilön kanssa. Hän uskoi enteisiin ja johdattaviin uniin ja poimi mukaansa kiviä voimapaikoilta. Hän uskoi, että hänelläkin on genius, suojelushenki, jollaisen ymmärrettiin asustavan paitsi paikoissa myös ihmisessä itsessään.

Erääksi Turmsin teemoista nousee taiteen ikuisuus ja sen yhteys jumalaiseen. Kirjassa kuvataan luolan uumenissa työskentelevää maalaria. Parhaimmillaan taiteilijat ja luovan työn tekijät ovat tietäjien kaltaisia korkeamman totuuden välittäjiä, jotka työllään ilmentävät ja raottavat verhoja johonkin ikuiseen. ”Taide on universumin luovan hengen ilmentymä, kapina maailmankaikkeuden pimeyttä ja merkityksettömyyttä vastaan”, kirjoitan Pyhä Eurooppa –kirjassa. ”Se on kaipuuta kauneuteen ja perimmäistä järjestystä ilmentävään harmoniaan, ja taiteilijan pyhä tehtävä on kanavoida tuota luovaa henkeä. Taide valaisee alkuperäistä muotoa tai jumalan mieltä kauneuden maallisen tai materiaalisen muodon takana.”

Erästä oman luolansa uumenissa työskentelevää taiteilijaa, pyhän työn tekijää, olemme tänään matkalla tapaamaan.

Ajamme Porvoonjokilaakson kuulaan maalaismaiseman läpi ja saavumme Pukkilaan, tuiki tavalliseen pieneen kylään kasvottomine ketjuruokakauppoineen ja huoltoasemineen. Keskeltä tätä uneliasta ympäristöä löydämme Galleria Koivulinnan, jossa meneillään oleva näyttely on kaikkea muuta: se on omistettu Jan Nevan havahduttavan väkevälle taiteelle.

Jan Nevan omat juuret ovat Pohjois-Karjalan metsissä. Hänen äitinsä on kotoisin Suojärveltä. Nevan töissä kuvastuu, miten läheisiä Kalevala, metsäaiheet ja suomalainen luonto hänelle ovat.

Neva valmistui Suomen kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi ja täydensi opintojaan maailman vanhimmassa yhtäjaksoisesti toimineessa taideakatemiassa, Pietarin Repin-Instituutissa. Hän on erikoistunut virallisiin muotokuviin mutta maalannut myös haastavammissa olosuhteissa, esimerkiksi sotatoimialueella Israelissa. Teknisesti hänen työnsä ovat mestarillisia, näytteitä sellaisesta taidosta, joka suurimmaksi osin tuntuu puuttuvan nykytaiteen kentältä.

Nevan aiheetkaan eivät ole ajallemme tyypillisiä. Muotokuvamaalausten ohella hänen suuret työnsä, kuten galleriassa esillä olevat Kalevala- ja Mytologia -sarjojen teokset, ovat usein luonteeltaan ajattomia ja myyttisiä mutta tuntuvat samalla äärettömän ajankohtaisilta. Teokset koskettavat katsojaa kouriintuntuvasti, ajoittain kivuliaastikin. Ne kuvastavat ihmisen iäistä taistelua tuhon ja tyhjyyden edessä, kipua ja kauneutta, pyhän kaipuuta.

Lemminkäinen katsoo horisonttiin ja ilmentää uhmaa, tuota perimmäistä suomalaista luonteenpiirrettä. Hänen taustallaan huojuu metsän eläväinen vehreys, hänen yllään on sädekehän kaltainen hirvensarvi.

Kullervon kirous on kuin talismaani. Sen kasvoton, alaston mieshahmo tuijottaa katsojaa punertavasta, hakaristikuvioista kehyksestä, joka tuntuu viittaavan kulttuuriperimäämme. Hänenkin takanaan on edellisestä maalauksesta tuttu vihreys, joskin tummempana ja hehkuvampana, kuin kuvastaen metsän ydintä, sen henkeä.

Kullervossa, hätkähdyttävän väkivaltaisessa, surullisen kohtalokkaassa ja kauhistuttavan vaikuttavassa teoksessa verenpunainen on vallannut metsän.

Neva maalaa alumiinille käyttäen läpinäkyviä öljyvärejä. Vanhat mestarit käyttivät laseeraustekniikkaa ja kymmeniä maalikerroksia saavuttaakseen tuloksen, jossa valo läpäisee lakkakerrokset ja heijastuu takaisin katsojan silmään. Neva saavuttaa saman tuloksen kahdella maalikerroksella, sillä alumiini toimii peilipintana.

Teoksien tummina säkenöiviltä peilipinnoilta voimme tarkastella myyttisiä hahmoja mutta myös omaa heijastustamme ja hahmoamme, valoamme ja varjoamme, tuskaamme ja tarinaamme. Neva ei kavahda pimeyttä – hän uskaltaa katsoa sitä kohti ja ilmentää sitä. Suomalainen myöntää pimeytensä.

Myöhemmin kesällä Porissa, Poriginal Galleriassa, on esillä tyyliltään toisenlaista, kivuliaampaa Nevaa. Ihraan ja limaan peittyvä, valtarakenteiden ympäröimä, ilkosillaan möllöttävä Alaston keisari, joka silkoilla väreillään aiheuttaa melkein pahoinvointia, kuvaa kaikessa vastenmielisyydessään osuvasti nykytaidekenttää.

Memento mori -sarjan teokset ovat seesteisempiä; pysäyttäviä, vavisuttavia, pelottaviakin, kuten ihmiselämän hetkellisyydestä ja katoavaisuudesta muistuttava Pois nukkuneet, jossa tyhjää sänkyä ympäröi jonkinlaista henkien saattuetta muistuttava roikkuvien vaatteiden rivistö.

Eurooppa tulessa kuvaa liekehtivin värein Notre Damen katedraalin tulipaloa, Ranskaa ja Eurooppaa vavisuttanutta, syvästi symbolista tapahtumaa, josta itsekin olen kirjoittanut. Kaiken nielevän tuhon ja tyhjyyden keskellä tuntuu kipinä löytyvän hengen voimasta ja perinteestä. Rukous-teoksessa valo loistaa pimeyden halki katedraalin alttarille, jota kohti ajelehtivat kolminaisuudesta muistuttavat sininen, keltainen ja punainen ilmapallo. Tummaa avaruutta vasten huojuva, sini-vihreänä hehkuva Maailmanpuu antaa lupauksen elämästä.

Ymmärtämätön kriitikko kirjoittaa myöhemmin Satakunnan kansassa, että ”näyttely tavoittelee vakavuutta kaikin keinoin”. Ei näyttely mitään tavoittele – se todella on vakava. Nykytaiteelle tutut ironia, käsitteellisyys ja älyllinen etäisyys loistavat poissaolollaan.

Neva on tulisielu, mies ajan henkeä – tai hengettömyyttä – vastaan. Jostain päivänpolttavasta asiasta keskustellessaan saattaa hän nopeasti kiivastua ja korottaa ääntään. Yhtälailla voimakkaasti Neva haltioituu puhuessaan todellisesta taiteesta, muusan kosketuksesta. Hänessä on tunteen paloa, ilmeisiä kipukohtia, uskallusta kuunnella oman sielunsa pimeyttä.

En keksi montaa taiteilijaa, jotka kykenisivät taidollaan ja näkemyksellään nousemaan menneiden mestarien veroisiksi myyttisen sielunmaisemamme kuvaajiksi. Ikoniseksi muuttunut Kalevala-kuvasto ja kaanon kaipaavat nuoria elähdyttäjiä ja rikastuttaja, uusien jumalkuvien luojia. Siihen suuren työhön Jan Nevalla on mahdollisuus.

Neva on saapunut Galleria Koivulinnaan tapaamaan seuruettamme. Ojennan hänelle pullon proseccoa ja astelemme sisään. Pian olemme syntyjen syvien äärellä. Iltapäivän auringossa vaeltelemme näyttelyssä maalaukselta toiselle ja pohdimme teosten kautta nykytaidemaailmaa, taidekoulutuksen tasoa, aikamme vallitsevia arvoja sekä Kalevalan, myyttien ja tradition merkitystä. Keskustelumme alkaa, kun kerron meidän juuri käyneen Mika Waltarin sillalla. Seuraavat fragmentit on irrotettu tästä keskustelusta.

Kuvainraastoa

Neva: Mika Waltari on minulle erityisen läheinen, etenkin Turms, kuolematon. Se on yksi nuoruuteni tajuntaa laajentavia teoksia – ei Sinuhe, vaan Turms. Tietysti Mikael Karvajalka, Mikael Hakim ja nämä historialliset romaanit ovat myös rakkaita. On paljon nerokkaita kirjailijoita, ehkä nerokkaampiakin kirjailijoita, mutta minulle se on Waltari. Kun puhutaan suomalaisesta kulttuurista, Waltarin löytäminen avasi jotain. Koin itse nuorena tietynlaista halveksuntaa suomalaista kulttuuria kohtaan, että eihän täällä ole mitään hyvää, että kaikki hieno on muualla.

Cederberg: Se on tavallaan opetettu meille.

Neva: Se on niin syvällä! Ja sehän näkyy englanninkielen palvontana ja oman kulttuurin väheksymisenä.

Vil: Se, mitä meille opetetaan, kuulostaa niin epämielenkiintoiselta, ettei me edes löydetä sitä hyvää, mikä siihen on kätkettynä.

Neva: Niin, Kalevala sitä ja tätä. Se voidaan opettaa niin ikävänä, ettei kukaan avaa sitä.

Cederberg: Itsekin mietin, että olen vasta aikuisena löytänyt todellisen suomalaisen kulttuurin. Minun on pitänyt itse löytää se. Ja se on aika traagista.

Neva: Sama juttu. Se on todella traagista. Se on kammottavaa, että taidekouluissa suhtautuminen omaan kulttuuriin on halveksivaa ja pilkallista. Jos joku ammattitaiteilija käsittelee Kalevalaa, se pitää tehdä ironian kautta. Se on nihilistinen, materialistinen asenne.

Cederberg: Joitain vuosia sitten Ateneumissa oli suuri Kalevala-näyttely, josta julkaistiin kirja. Kirjan alkupäästä löytyvät klassikot ja loppupuolelta modernia Kalevala-taidetta. Ei ole mitään kysymystä siitä, kumpi näistä on hienompaa.

Neva: Ei moderneilla taiteilijoilla ole mitään suhdetta Kalevalaan.

Cederberg: Ei. Ja moderniin taiteeseen pitää aina laittaa mukaan jokin nykypäivän häiritsevä elementti. Kuvainraastoa.

Hällström: Sammon ryöstössä on mukana Elvis.

Neva: ”Rikotaan”, kaikki hokevat. Se on uskomaton klisee, jonka kuulen jatkuvasti kadunmiehistä ammattilaisiin, että pitää rikkoa. Karvat nousevat pystyyn, kun kuulen sen. Millainen apina hokee tuollaista – miksi pitäisi rikkoa? Tuhansia vuosia rakennettu juttu, ja sitten se pistetään paskaksi. Pitäisi rakentaa sen vanhan päälle!

Cederberg: Koko nykykulttuurin ajatus perustuu siihen – ja tämä ei koske vain kuvataidetta, vaan kaikkea kulttuuria – että kaikki pitää repiä alas ja purkaa. Mutta sen tilalle ei ole tarjolla mitään parempaa vaihtoehtoa.

Neva: Jos rikot ja olet valmis hajottamaan, sinulla pitäisi olla joku vaihtoehto. Ja sehän tekee meidän ajastamme niin nihilistisen, että minä voin siinä pahoin. Perinnettä saa kritisoida, mutta kaikki uusi pitäisi ottaa kritiikittömästi vastaan. Muotokuvamaalauksessakin, joka tuo minulle rahaa pöytään, minua raastaa se, että tilataan kuuluisalta kuvataiteilijalta julkinen muotokuva, ja sitten hän ei kykene tekemään siitä näköistä. Niistä ei erota edes sukupuolta.

Cederberg: Mistä sadastaviidestäkymmenestä sukupuolesta sinä nyt puhut?

[Naurua]

Neva: Eräs taiteilija oli esimerkiksi tehnyt virallisen muotokuvan ja yrittänyt selvästi saada siihen muotoa, mutta sitten naama oli sutattu, vedetty vain yli. Siinä oli mössöhahmo, sotku, josta ei erottanut edes sukupuolta. Selityksenä oli joku taidepuhe, vaikka totuus on, ettei tyyppi osaa piirtää, ei hallitse plastista anatomiaa.

Hällström: Se vapauttaa taiteilijan kaikista laatuvaatimuksista. Kaikki voidaan selittää miten halutaan.

Neva: Puhe on sellaista, että mennään siitä, mistä aita on matalin. Selittämisen koulukunta on saapunut taidekenttään. Itse edustan traditiota, oikeaa osaamista, jonka eteen on joutunut maanisesti harjoittelemaan, kuten minä Pietarin taideakatemiassa. Minua vituttaa suunnattomasti, ettei tuon muotokuvan paljastuksesta syntynyt mitään kohua. Ennen vanhaan se olisi ollut pöyristyttävä skandaali. Nyt kaikki otetaan vastaan vähän noloina ja hämmentyneinä eikä kukaan sano sanaakaan! [kiivastuu] Toimittajat totesivat, että ”on siinä henkilön olemusta”. Meidän aikanamme kukaan ei uskalla kritisoida ja sanoa, että tuo on täyttä paskaa! Sitä ei saa sanoa alastoman keisarin hovissa. Välillä tuntuu, että mitä kökömpää roskaa, sitä hienompaa. Olen nähnyt tämän taidekentässä, vaikka totta kai siellä on myös tekijöitä ihan ansiosta noussut esiin.

Cederberg: Aikamme kaikkien standardien rappeutuminen näkyy selvimmin juuri taiteessa. On enemmän kyse siitä, että taiteilija menee galleriaan ja selittää jotain, laatii konseptin. Otetaan esimerkiksi joku arkipäiväinen esine, joka taiteilijan modifioimana ilmaisee hänen lapsuutensa negatiivisia kokemuksia ja traumoja; hän on esimerkiksi hyväksikäytön uhri. Aikoinaan taiteessa kuvastui sankarillisuus, mikä on keskeinen ajatus pakanallisuudessa, että on olemassa yleviä asioita, että ihmisessä on piirteitä, joita on hyvä kuvata iäisinä. Nykyään keskitytään tämän vastapuoleen, siihen orjaan tai sorrettuun, tai omasta mielestään sorrettuun tyyppiin.

Neva: Yleensä oksennetaan. Märehditään omassa limassa.

Cederberg: Ja sitten on muodon hälveneminen. Ei kauneus ole mikään keksitty asia. Se on perustavanlaatuinen universaali totuus. Harmonian periaate.

Neva: Nämä ovat kosmisia lainalaisuuksia. Meidän aikamme idiootit taistelevat maailman lainalaisuuksia vastaan, vaikka ihmisen silmä on rakentunut tietyllä tapaa. Kultaiset leikkaukset ja tietyt mittasuhteet vartalossa miellyttävät, toiset eivät. Näille lainalaisuuksille ei mahda mitään, ne ovat universaaleja. Ja rytmitaju, jonka jo antiikin kreikkalaiset ymmärsivät – pituus, leveys, mittasuhde. Järjestys luo rytmiä. Kaikki valinnat ovat lopulta arvovalintoja, ja se näkyy myös arkkitehtuurissa.

Cederberg: Mitä suurimmissa määrin se näkyy arkkitehtuurissa, katso maailmaamme!

Neva: Arvot ovat nyt keskinkertaisuuden sanelemia. Kaikille leipää ja sirkushuveja. Mukavuus ja käytännöllisyys, massojen maku. Jopa taidepiireissä ollaan korkeakulttuuria vastaan. Oopperat pitäisi lopettaa, koska siellä esitetään sankarillisia taruja, patriarkaatin hapatusta.

[Syviä huokauksia]

Cederberg: Miten näet itsesi nykytaiteen kentässä? Katsellessani teoksiasi, jotka koen todella vaikuttaviksi, ajattelen, että sinunhan pitäisi olla todella tunnettu ja arvostettu. Oletko sinä?

Neva: Kipeään paikkaan sohaiset. Jos eläisimme sata vuotta sitten, niin minäkin olisin hiljaa, koska silloin oli niin kovatasoisia maalareita. Suhteessa siihen, mitä maalaamisen taso tänä päivänä on, niin kyllä minä tiedän, mihin minun pitäisi kuulua, mutta en kuulu siihen. Alastoman keisarin hovi... Olen jäänyt siihen porstuaan. Kyllä nykytaiteen kentässä tiedetään, kuka Jan Neva on, koska olen pitänyt niin paljon näyttelyitä, mutta olen jäänyt sellaiseen välitilaan, kiirastuleen kärvistelemään. Kiasma-eliitti ei ole hyväksynyt minua.

Hällström: Taidemaailmassa verkostoituminen, sosiaalinen peli ja suhteet taitavat merkitä enemmän.

Cederberg: Ja ideologia.

Neva: Ikävä kyllä tajusin tämän liian myöhään. Nuorena idealistina tai romantikkona ajattelin, että kun tekee paljon töitä ja on taitava, teosten taso riittää, mutta minulle on valjennut, että meidän aikanamme se on korkeintaan puolet, jos sitäkään. On taiteilijoita, jotka saavat valtavat taloudelliset hyödyt. Apurahat ovat massiivinen koneisto. Kolmevuotisia apurahoja, viisivuotisia perään. Jotkut ovat olleet kaksikymmentä vuotta katkeamattomalla apurahalla. Olen kauhistuneena katsonut tällaista jotain ihan nimetöntä tekijää, ja silloin notkahtaa polvissa, kun näkee, mitä paskaa ne tekee. Ne ovat hulluja verkostoitujia, nykytaidekentän saralla täysin diletantteja, mutta aina niillä on apurahavaliokunnassa joku kaveri.

Cederberg: Muistatko tapauksen, kun joku kuvataiteilija oli saanut 30 000 euroa performanssihankkeeseen, jossa hän ratsastaa kaverinsa kanssa Helsingistä Turkuun?

[Naurua]

Neva: Joo, Koneen säätiö. Nehän tukevat kaikenlaisia älyttömiä projekteja, kuten "Pohjoisenulottuvuuden ruokareseptejä Siperiasta feministisessä hengessä". Näistähän ei voi edes parodiaa vääntää, kun ne ovat itsessään jotain niin absurdia. Se on todella surullista. Ja se on aiheuttanut katkeruutta minussa valtavasti.

Cederberg: Se ei näy näissä sinun töissäsi. Viha ja katkeruuskin ovat energiaa, joka voi ruokkia työtä.

Hällström: Eikö Venäjällä ole säilynyt paremmin klassinen koulutus ja laatustandardit?

Neva: Lievästi sanottuna.

Cederberg: Eiköhän se johdu myös siitä, että Venäjällä ei ole hyväksytty tätä nykykulttuurin ”edistystä”.

Neva: Niin, näitä tiettyjä lännen rappeuttavia suuntauksia. Sinänsähän klassinen taidekoulujärjestelmä on peräisin Euroopasta, kuten kaikki muukin Pietarissa. Kun luin aikanaan Edelfeltin kirjeitä äidilleen, hän kertoo Pariisissa opiskelustaan paikallisessa akatemiassa, ja Pietarissa on edelleen täsmälleen sama ohjelma. Olen saanut olla sellaisessa maailmassa, joka on kuin siirtyisi aikakoneella sata vuotta taaksepäin. Professoreita teititellään. Myös rakennus on upea, kuin Harry Potterin akatemia: kilometreittäin holvikaarikäytäviä, tunneleita, valtavia saleja, museoita. Opiskelin siellä neljä vuotta ja löysin aina uutta, kätkettyjä ovia ja saleja. Kuljettuani neljä vuotta valtavaan pääsaliin löysin sieltä salaisen oven, jonka takaa paljastui kipsiveistosmuseo. Ihmeellinen paikka. On uskomaton onni, että olen saanut opiskella siellä. Siitä olen kyllä ylpeä. Ja nämä professorit, jotka ovat siellä – siellä on sellaista virtuositeettia ja ammattitaitoa, jota ei ole enää missään muualla, vaikka yksityisiä taidekouluja tietenkin on. Olen istunut samoissa pulpeteissa kuin Ilja Repin.

Hällström: Jotain on säilynytkin.

Neva: Kaikki on siellä säilynyt. Kommunismi ei tuhonnut kaikkea, se säilytti tyhjiössä tiettyjä asioita, vaikka jotain tuhosi myös totaalisesti.

Alttari

Cederberg: Alttari-teos on todella hieno.

Neva: Olen kiertänyt Eurooppaa, ja kirkot ovat minulle vaikuttavia paikkoja. Ne ovat tiloina huikeita, oman aikansa kokonaistaideteoksia. Ne voittavat nykytaidepelleilyt miljoona kertaa, nämä mukamas hienot teokset, mitä römpätään Venetsian biennaaliin. Jos menet kirkkoon, se on taidekokemus vertaansa vailla.

Hällström: Ja paikkaa on rakennettu kahdeksansataa vuotta.

Neva: Sekin on huikeaa, että ne ovat ihmisiän ylittäviä, tuhatvuotisia katedraaleja.

Hällström: Italialaiset tuntuvat selvinneen paremmin tästä postmodernista ajasta.

Vil: Protestanttisuus taitaa olla suurin tuho, joka länsimaista kulttuuria on kohdannut.

Neva: Ainakin kuvataiteilijoille se on haitallinen kristinuskon muoto valkoisine kirkonseinineen! Katoliselta kirkolta tulee paljon enemmän tilauksia.

Vil: Mikä on sinun suhteesi Akseli Gallen-Kallelan kuvastoon?

Neva: Hän on aina ollut esikuva, ja pidän häntä yhtenä Suomen parhaimmista.

Vil: Olet kuitenkin onnistunut tuomaan paljon lisää Kalevala-kuvastoon, eikä sinun ole tarvinnut tehdä isänmurhaa.

Neva: Ei ole tarvetta. Gallen teki Kalevalan niin hyvin, että oikeastaan kaikki muut ovat kompastuneet Galleniin hänen jälkeensä.

Vil: Mietin myös, että se on varmasti ollut sinulle iso kynnys.

Neva: Minulla oli lyhyt karelianistinen vaihe taideakatemian aikana, mutta ne onnistuivat sen siellä tehokkaasti poistamaan. Siellähän ei saanut tukea näille ajatuksille. Eivät he kyenneet, eikä heillä ollut myöskään teknisiä valmiuksia siihen. Kun kävin Ateneumissa, niin olihan se murskaavaa, 90-luvun opetuksen tasolta katsottuna, että nämähän ovat yli-ihmisten tekemiä, Edelfeltit, Gallenit, Järnefeltit, että miten näihin pääsee? Intuitiivisesti käsitin, että tällä koulutuspohjalla en ikinä pysty tekemään tällaista, ei kukaan pysty tekemään tällaista, vaan se vaatii sen akateemisen prässin. Ja siihen aikaan jopa Suomessa oli hyvää taideopetusta.

Kun Pietarin akatemian anatomian professori tuli pitämään meille kurssia, hän avasi silmäni. Hän otti lyijykynän käteen ja näytti. Se oli kun taikuutta, kolmiulotteinen muoto tuli saman tien. Kukaan suomalainen opettaja ei pystynyt samaan eikä kyennyt näyttämään tai kertomaan mallin piirtämisestä. Alaston ihmiskeho ja näköismuotokuva ovat kaikista vaikeimpia maalattavia ja piirrettäviä.

Vil: Ehkä me tarvitsemme myös uusia taiteilijoita herättämään kansaa, kuten silloin aikoinaan. Tuskinpa Kalevala on vielä ammennettu tyhjiin.

Neva: Taidemaailmassa olen törmännyt myös sellaiseen ajatteluun että realismi olisi tyhmempää mutta abstrakti taide automaattisesti älykkäämpää taidetta.

Vil: Nimenomaan sen tendenssimäisyyden korostus, että taiteen pitää olla liitännästä johonkin – on kyse sitten jostain ekologisesta kriisistä, tietystä poliittisesta tai muusta agendasta – se on taiteelle aika vierasta. Ilman muuta taide voi edistää kansainvälisyyttä, nationalismia tai mitä tahansa, mutta jos se tekee vain sitä, niin se ei tee oikein mitään. Ei se tee taiteesta hyvää.

Neva: Niin, käsitetaide. Jos taiteessa korostuu poliittisuus tai vääryyksien oikominen, siihen on paljon parempia välineitä, kuten kirjoittaminen, uutisointi tai jonkinlainen dokumentointi. Taiteesta tulee propagandaa, jos se valjastetaan pelkästään tällaisen palvelukseen.

Cederberg: Taiteen pitää puhua omaa kieltään ja seisoa omilla jaloillaan. On mautonta, että taiteilija on teoksensa vieressä selittämässä teoksensa merkitystä.Todellisen taiteen ei tulisi tarvita selityksiä.

Neva: Entä jos taiteilija kuolee, mitäs sitten? Tai galleriassa on se aanelonen. Minä inhoan niitä aanelosia, joissa taiteilija selittää jotain älykästä, antaa selityksen tai ohjekirjan, miten teosta pitää katsoa. Mutta tietenkin myös ammattikriitikoiden ja amanuenssien koulukunta työllistää itseään tällä, ja siksi käsitetaide on heille otollista. Se on heidän käsissään, he kuratoivat sen. Nykyään kuraattori on monesti se varsinainen taiteilija joka luo projektin. Taiteilijat toimivat sitten "käsityöläisinä" toteuttaen kuraattorin vision – puhutaan projekteista, hyvästä ripustuksesta... Mitä helvettiä?! Rembrandtin voi ripustaa miten vaan, ja se on aina hyvä.

[Naurua]

Lemminkäinen

Cederberg: Lemminkäinen (Uhma) -teoksen mies näyttää monelta tuntemaltani suomalaiselta. Kasvoissa on jotain arkkityyppisen suomalaista. Etnos, jonka tunnistaa, vaikka ei osaisi sitä kuvailla tai kertoa tarkkaan, mikä se on. On hämmästyttävää, että Kalevalaa pitää käsitellä ironisesti.

Neva: Pilkallisesti, suoraan sanottuna. Minua hämmästyttää joissain nimeltä mainitsemattomissa tutkijoissa, jotka käsittelevät tai tutkivat Kalevalaa, että kunnioittavatko he koko aihetta ja aluetta, sillä niin voimakkaasti he sitä kyseenalaistavat. Sekin on yksi hokema, joka ärsyttää, että pitää kyseenalaistaa kaikki. Ymmärrän, että pitää välillä kyseenalaistaa, mutta sellainen totaalinen kyseenalaistaminen, jossa poljetaan samalla alas kaikki se hyvä, jota on rakennettu vuosisatoja – se on nihilismiä. Tämä nihilistinen ja epäkunnioittava asenne näkyy myös osin nykyfeminstitutkijoiden tavassa suhtautua Kalevalaan ja Elias Lönnrotin työhön. Tampereen taidemuseon seinällä oli Joseph Alasen näyttelyn yhteydessä jonkin tutkijan teksti, jossa hän kertoi ”diggailevansa Louhea esikuvana”. Hyvä esikuva?! Kuoleman valtiatarta feministit varmaan diggaavatkin, Louhea, joka lähettää sairauksia ja kuolemaa maailmaan.

[Naurua]

Cederberg: Sillä laillahan se on kenties merkityksellistä, että jopa ne ihmiset, jotka sitä maailmaa dekonstruoivat, ovat kuitenkin siitä jollain tasolla kiinnostuneita, se on heillekin merkittävä asia. En tiedä, kuinka tietoisia nämä ihmiset ovat, että hekin etsivät omalle ideologialleen myyttistä pohjaa, jotain, mikä on maailmankartalla tapahtunut jo aika monta kertaa eri yhteyksissä.

Vil: Yleensähän isänmurha tehdään ainoastaan kerran, mutta ihmettelen, ovatko sodanjälkeiset sukupolvet niin tietämättömiä kulttuurihistoriasta, että joutuvat edelleenkin tekemään sitä samaa kuvainraastoa, joka on tehty jo monta kertaa? Eivätkö he ymmärrä sitä postmodernin maailman ideaa, että kaikki on jo hajotettu?

Neva: Se on hajotettu jo niin monta kertaa, että täytyy olla vähän kuin ISIS-terroristit, jotka museoissa kaatavat patsaita ja sitten porakoneilla vielä pienentävät niitä sirpaleita.

Cederberg: Palmyra.

Vil: 70-luvun diskurssi oli se, ettei Kalevala voi olla kansalliseepos, koska Kalevala on kerätty puolesta välistä Neuvostoliittoa. Aika mielenkiintoista, että tuokin on aika kansallinen tapa ajatella asioita. Kieli kuitenkin on suomea.

Neva: Palmyrasta tuli mieleen, että Köpenhaminassa on hieno museo, Glypoteket...

Cederberg: Uskomaton paikka, kirjoitan siitä Pyhässä Euroopassa.

Neva: On tavallaan hyvä, että länsimaat ovat ryöstäneet patsaat sieltä tänne ja British Museumiin, muuten niitä varmaan räjäyteltäisiin tälläkin hetkellä. Sekin paskapuhe, että nyt niitä pitäisi palautella – ehkä se joskus on aiheellista, mutta harvemmin. Tuskinpa siitä tarvitsee huonoa omatuntoa potea. Täällä ne on nyt säilössä paremmin.

Kullervo

Cederberg: Kullervon värimaailma näyttää hyvin paljon oikealta vereltä.

Neva: Pidän siitä, että taiteessa on myyttisyyttä, alkuvoimaa ja Wagneria. Teoksen pitäisi olla katsojalle monitasoinen. Kullervolla oli erittäin traumaattinen lapsuus, ja se on yksi psykologisimpia tarinoita Kalevalassa...

Vil: Orjahan hän oli.

Neva: Niinhän me enemmän tai vähemmän kaikki olemme orjia omine ongelminemme. Kullervon ratkaisukeskeinen malli oli tietenkin hyvin vaikeuksia tuova. Mutta runon lopuksi sanotaan, että ”älköön kohdeltako kaltoin lasta, ettei hänestä vikapäätä tulisi”. Sehän on hyvin psykologinen oivallus. Silloin jo tajuttiin, tai Lönnrot tajusi, että lasten kaltoin kohtelu johtaa tuollaisiin koulusurmaajiin ja massamurhaajiin. Sitä minä kuvaan.

Olen tietenkin miettinyt sitä ongelmaa, että sijoittaako näitä meidän aikaamme – tuohonhan voisi laittaa rynnäkkökiväärin käteen – mutta päädyin tällaiseen ajattomaan versioon, puukkoon, puukolla tapetaan tänäkin päivänä. Tämä on sellainen helvetin vaikea kysymys – miten esittää hahmot? Helppo keino olisi tuoda ne nykypäivän suoraan, ja sitähän on käytetty eri yhteyksissä. Renessanssin aikaan Jeesus opetuslapsineen maalattiin sen ajan asuissa, eli totta kai se olisi perusteltua. Mutta olen valinnut sen vaikeamman tien, että näistä tulisi ajattomia.

Cederberg: Tämähän on. Ja tämä on niin voimakas, että se tuntuu kuin nyrkinisku kasvoihin.

Neva: Hyvä jos tulee sellainen olo, ettei ole liian siloteltua. Tässä on ehkä sitten sitä Caravaggiota.

Cederberg: Caravaggiossa on hauskaa myös se, että hänen elämänsä oli aika villiä.

Neva: Joo, se oli täynnä skandaaleita. Vankilasta vankilaan. Joutui pakenemaan kostajia.

Cederberg: Hänhän käytti ilotyttöjä ja pikkurikollisia pyhimyskuviensa malleina.

Neva: Yhden sutenöörin hän miekkaili hengiltä.

[Naurua]

Cederberg: Se oli sitä aikaa, kun taiteilijat vielä olivat kovia jätkiä.

Neva: Ja ritariksi hänet silti lyötiin. Mutta Maltallakin hän sitten kämmäili, meni suurmestarille vittuilemaan ja sielläkin joutui linnaan ja pakeni. On se kyllä ollut, vittu mikä tyyppi. Caravaggio oli sellainen virtuoosi, että jos se olisi ollut keskinkertaisempi, se olisi varmasti tapettu, mutta sitä siedettiin. Oikeuspöytäkirjoihin on jäänyt hauskoja kapakkajuttuja: kun tarjoilija oli tuonut oliivit ja ruoat väärässä liemessä paistettuna, Caravaggio oli heittänyt ne kuumat rasvat pannuineen tarjoilijan päälle!

[Naurua]

Neva: Kullervo on kuitenkin ollut itselleni jollain tavoin samaistumisen kohde, onhan minulla oma traumahistoriani, vaikkei ehkä niin dramaattinen kun hänellä. Tuollainen rikkinäinen hahmo on kuitenkin kiinnostava.

Myytti

Cederberg: Mitä Kalevala merkitsee sinulle?

Neva: Kalevala ja yleensäkin myytit ovat unitodellisuutta, ihmiskunnan alitajuntaa. Ne ovat niitä pohjavirtoja, joissa voi päästä aikatasoille, joihin on muuten vaikea päästä. Ne ovat tavallaan ainoa keino kuulla ja nähdä, miten muinaiset ihmiset ajattelivat. Ne ovat ääniä, kaikuja tai kuiskauksia menneisyydestä. Ihmisen täytyy itse herkistyä aika paljon, jotta hän pystyy ne kuulemaan. Ymmärrän hyvin, miksi ihmiset ohittavat tämän. Se vaatii oikean tilan ja ajan, jotta se avautuisi.

Minullehan Kalevala avautui Venäjällä, venäläisen kuraattorin pakottamana. Hänelle oli jostain syystä kolahtanut Kalevala, ja hän halusi koota kansainvälisen Kalevala-näyttelyn. Hän pyysi minut siihen mukaan, mutta ehtona oli, että Kalevalaan pitää tutustua, lukea mielellään se kokonaan. Ajattelin, että se on varmasti tuskallinen urakka, kielihän tuntuu aluksi vaikealta. Mutta heti kun olin muutaman sivun lukenut, solahdin siihen, eikä lukeminen ollut tuskallista vaan nautinnollista. Siihen pääsi siihen rytmiin. Se on niin visuaalisia mielikuvia antavaa tekstiä, kuten Eddan sankarirunot. Jylhää, kaunista kieltä, jollaista ei tänä päivänä kuule. Sen aikaiset ihmiset pystyivät kielellä ilmaisemaan itseään paljon rikkaammin. Niiden ihmisten arvomaailmassa on jotain itselleni hyvin läheistä, ja vaikka se onkin todella etäistä meidän ajallemme, itse koen siinä saavani sielulleni vastaavuutta.

Esimerkiksi näihin lapsuudentraumoihin liittyen Eddan sankarirunoissa on Fafnirin runo, jossa Sigurd lausuu:

”Olen ylväs eläin,
joka astelen maita,
minä olen äiditön mies.
Ei minulla isää
ole kuin muilla,
minä vaellan aina yksin.”

Siinä oli jotain sellaista mikä kolahti minulle, että jumalauta, tuohan on minun sielunmaisemaani. Eksistentiaalista tuskaa, autiutta, yksinäisyyttä, jota ihmiset ovat kokeneet kaikkina aikoina.

Cederberg: Myyteistähän on sanottu, että ne ovat jotain, mitä ei ole koskaan tapahtunut, mutta mikä on aina totta. Tämä on hyvä lähtökohta sille, miksi myytit ovat merkityksellisiä. Tarinat ja asiat toistuvat kaikkien kansojen eepoksissa heidän omalla kielellään ja oman kulttuurisen viitekehyksensä sisällä. Mutta tarinat ovat aina totta ja aina samoja.

Neva: Ja se kertoo siitä, että niissä on jokin syvä totuuden ulottuvuus.

Cederberg: Joka meiltä on nykypäivänä kadonnut.

Neva: Niin. Tavallaan myytit jäsentävät todellisuutta. Ne tuovat järjestystä tähän kaaokseen, tai tekevät siitä vähän siedettävämpää. Ne osoittavat kohti omaa paikkaamme tässä maailmankaikkeudessa.

Cederberg: Ne nimenomaan luovat järjestystä. Se on tavallaan se, mitä me ihmisinä voimme tehdä.

Neva: Koska elämä on niin lyhyt. Eihän me tajuta mitään, ellei meillä ole yhteyttä traditioon. Pietarin taideakatemiassa ymmärsin tämän. Siellä on sellainen sanonta, että seinätkin opettavat. Sain kuulla samoja asioita, joita Ilja Repin opetti oppilailleen. Hänen oppilaistaan tuli professoreita ja niin edelleen, ja heidän kauttaan tieto välittyi minulle. On hienoa tuntea itsensä osaksi aidosti elävää traditiota.

Cederberg: Traditiossahan ei yleensäkään ole tärkeää se, mikä on historiallista, vaan se, mikä on ikuista.

Neva: Ja lännessä tämä on katkottu ja rikottu. Väittäisin, että se aiheuttaa sen huonon olon, jota nuoriso kokee. Nehän ovat ihan tuuliajolla, nämä meidän aikamme ihmiset.

Cederberg: Minun on helppo yhtyä tähän, kuten tiedät. Tutustuin ensimmäistä kertaa taiteeseesi, kun kirjoitit minulle kirjaani liittyen ja liitit mukaan kuvan maalauksestasi (Kullervon kirous). Ajattelin, että jos tällaiset tyypit ovat lukijakuntaani, niin kaikkihan on hyvin.

Neva: Aihepiiri kiinnosti, ja se, että tällaisia hemmoja on vielä.

Cederberg: Tällaisia hemmoja on aina! Tätä lehteä tehdessä yksi ajatus oli juuri se, että hengen miehiä ja naisia kootaan puhaltamaan saman liekkiin.

Neva: Se on hyvä. Olen kyllä kokenut syvää yksinäisyyttä. Kun aikoinaan tulin Kuvataideakatemiaan, huomasin, etten löydä ketään. Edelfeltit ja Gallenit eivät merkinneet mitään kenellekään.

Cederberg: Sama ilmiö musiikin maailmassa. Olin kerran juhlissa, jossa oli Sibelius-akatemian opiskelijoita. Olen klassisen musiikin ystävä ja puhuin jostain säveltäjästä, Sibeliuksesta, Wagnerista tai Debussysta, ja kuinka on hienoa, että osaa tehdä sonaatin kuunvalosta, lumisateesta, myrskystä tai rakkaudesta, jostain tavallaan suorasta, yksinkertaisesta asiasta ilman ironiaa. Opiskelijat olivat että, ”vittu miten tonaalia, ootsä joku persu?”

Neva: Ei saatana! Onko sinnekin pesiytynyt tuo myrkky? Ajattelin että klassisen musiikin puolella ainakin vanhempi sukupolvi ymmärtää asioita.

Cederberg: Varmaan vanhempi sukupolvi ymmärtääkin. Sekin tyyppi, jota te (puhuu Larvannolle) haastattelitte Röyhkä & Larvanto –podcastissanne, oli ihan järkevä.

Larvanto: Hannu Lintu. Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari, siirtynyt nyt oopperaan. Hänhän vihaa kaikenlaista nykyaikaista hömpötystä.

Neva: Nykypäivänä on radikaalia olla konservatiivi tai traditionalisti.

Cederberg: Niin. Enkä itse ajattele olevani konservatiivi sinänsä, mutta traditionalisti koen olevani siinä mielessä, että koen olevan olemassa ikuisia, ylimaallisia totuuksia, että on olemassa henkinen keskipiste, järjestys, josta säteilee jotain, mitä me ihmisinä voimme lähestyä.

Neva: Minäkin uskon, että on jokin korkeampi voima, tämän maailmankaikkeuden suuri arkkitehti. Kaikki pyhät kirjoitukset ovat tienviittoja sitä kohti.

*

Museo sulkeutuu ennen kuin huomaammekaan, ja siirrymme seurueinemme pihamaalle jatkamaan keskustelua suuren, katkotun koivun juurelle. Kenties se on symbolisesti sopivaa. Ukkonen jyrähtelee etäällä.

On kuin olisin tuntenut Nevan aiemmin. Hänen hengessään on tuttua paloa, hänen puheensa kumpuaa kotoisasta paikasta. Hyvästelemme. Hengenheimolaisten seurassa maailma tuntuu taas hetken nuorelta.

Ilta on tullut. Palaamme Porvooseen ja juomme maljat kirkon pihalla. Katselemme joen hiljaista virtaa, illan valoa raatihuoneentorilla, laskevaa aurinkoa vanhan linnavuoren takana. Mukulakivet ovat päivänpaisteesta kuumia. Juhlistamme iltaa juomingeilla, tai sitten vain pakenemme elämän ajoittaista ilottomuutta humalaan, sillä kaikki tärkeä tehtiin jo.

Kannamme kuitenkin mukanamme yöhön jotain, minkä kohtaamamme väki meille antoi. Se, mikä ihmisessä loistaa ja liekehtii, se mikä hänestä lopulta jää jäljelle, on hänen luomuksistaan loimuava genius. Pitäkööt nuo suojelushenget meidät tiellämme, johdattakoot, minne on kohtalomme määrä.

*

”Sinä hetkenä näin hänen silmillään ja tunsin hänen sydämellään (...) ja tiesin, että uusi aika on tuleva, rumempi, turvonneempi, maallisempi tätä aikaa, jota vielä valaisi hunnuttautuneiden jumalien kirkkaus. Suo- jelushenkien ja kauniiden maisten jumalien sijaan kohosivat manalan syövereistä hirviöt ja julmat henkiolennot, niinkuin kylläisyydestä tur- vonnut ihminen näkee painajaisunia syötyään mahansa liian täyteen.”
- Mika Waltari: Turms, kuolematon

*

(Kirjoitus julkaistu alunperin: Porvoon Kipinä I, Salakirjat, 2021)

TULISIELUTaiteilija Jan Neva

Aki CederberG, 2021

TULISIELU

Taiteilija Jan Neva